A. Oksanen.
Savolaisen laulu.
Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Savonmaa, sen kansa kaikki kärsinyt ja onnehensa tyytynyt, tää armas, kallis maa!
Kuin korkeat sen kukkulat,
kuin vaarat loistoiset!
Ja laaksot kuinka rauhaisat,
ja lehdot kuinka vilppahat,
kuin tummat siimehet!
Sen salot kuin siniset on, puut kuinka tuuheat, ja kuin humina hongikon syv' on ja jylhä, ponneton, ja tuulet lauhkeat!
Ja kussa tähdet tuikkavat kovalla talvella, ja kussa Pohjan valkeat suloisemmasti suihkavat kuin Savon taivaalla?
Tok' yhtä vielä muistelen, sen suihke armaampi, se silmä on Savottaren, johonka taivas loistehen ja sinens' yhdisti.
Me emme liioin kerskuko, sanomme kumminkin: muu Suomi, ellös ilkkuko, jos meill' on hoikka kukkaro, jos köyhiks' keksittiin.
Useinpa pelto kultainen se sulla kellerti, kuin meidän vaivan, viljehen kumohon löi vihoillinen ja poltti tuhkaksi.
Ja monta kertaa sattui niin, kuin meitä vainot löit, kuin vaimot, lapset kaadettiin ja miehet sortui sotihin, sä rauhan leipää söit.