Kauvan kattoi rantoasi lunten laajat peittehet, kauvan kietoi aaltojasi jäiden kylmät kytkyet. Usein päälle peittehesi uhkuit, hanget hautoen, mut sait kelpo harteillesi katteen kaksinkertaisen. Valtoas on vaimennellut talvi, vanha vainomies. Ootko suotta ponnistellut, suotta mereen käynyt ties?
Ukko pilvivaippahansa kätkee armaan auringon; tuul' vie pilvet helmassansa hajalleen ja roukkohon. Ukon ään' käy korkealla, pilvist' ampuu Pitkäinen. Maassa hirmu-hirnunnalla kulkee myrsky raivoten, paljon turmaa aikaan saapi, sade maahan virtoaapi.
Puro pieni lainehtiipi, mäeltä rientää notkoon päin; läpi tien ja maan se hiipii, Kääpän puoleen käännähtäin. Tuuli vinkuu, lumi sinkuu, oksat ohkaa, veet ne vohkaa täyttäin Kääpän tupo tulvilleen: vesi nousee valkovaahtoineen.
Kauvas kuuluu Kääpän roiske, vetten loiske, jäiden jyske, rantain ryske: jää jo lohkee — lohkee lähtien! Huimast' huudan sille riemuiten: riennä, lennä, joesta ennä, kahle lauhain lainehien, kate kaunorantasien! Pauvanne kun pauhoaa, voiman, voiton Kääppä saa.
Niin sun kylmän kahlehista kevät päästi kaunoinen; läpi surun sulkusista jouduit riemujuhlallen. Nyt sä uhkut uusin toimin, nouset vapauden voimin, rannan hanget hajoovat, vetten vaahtoon vajoovat. Nouse, mutta muista taas: äyrään all' on armas maas!
Äärihinsä astuu hyrsky, laine heittää loiskunnan, möyryynnästä taukoo myrsky, päivyt paistaa rauhaisaan. Kas, mi tuolla veessä väikkyy kaikuvasti kalskaten? Kalevaisten kalpa läikkyy läpi laineen hiljaisen.
A. Piinkivi — Arvi Jännes.
Maamme.
Maa, isänmaamme, Suomenmaa, soi sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, rantaa rakkaampaa, kuin kotimaa tää pohjainen, maa kallis isien.
On Suomi köyhä, siksi jää, jos kultaa kaivannet. Sen vieras kyllä hylkäjää, vaan meille kalliin maa on tää, sen salot, saaret, manteret ne meist' on kultaiset.