Ja siellä näin minä murheeksen', kuin kärsiä kansa saapi, jok' ei ole vaan sopusointuinen, vaan kahtia raukeaapi: kuink' alla kauhean veljesvainon ja alla vierahan vallan painon oot, Karjala, kauvan värjyillyt — Yksmielinen olkosi nyt!
Kun oikeuttasi, uskoas ja Väinön-kieltäsi hoidat, ei pelkoa sull' ole kateistas, ei voittaa voi sua noidat: sä keväin kukkiva vanha tuomi, sä jälleen nuortuva vanha Suomi, sä talvet vihreä vanha kuus, sä Suomi Vanha ja Uus!
Arvi Jännes.
Väinölän lapset.
Kas Suomenlahdella hyrskyt ja laajat Laatokan ve'et ja vuolaan Tornion tyrskyt ja Maanselän harjanteet ne halkoo Suomea suurta, ne pilkkoo kansaa sen, ne katkovat Sammon juurta, ei juurru se uudelleen:
Vaan kaikki Wäinölän lapset jo eksyi toisistaan, kuin tuulispäässä hapset ne kaikk' ovat hajallaan: ei Aunus, Vepsä tunne, kust' Eestein kulkee tie, ei Karjala tiedä, kunne jo Kainuu häipynyt lie.
Mut "jäljet Väinämön laivan" halk' aaltojen haimentaa, ja "viikatteens'" yli taivaan hän vieläkin kuljettaa; yli Maanselän kaskein sauhun hän nostavi harmajan pään, ja kautta kuohujen pauhun ikitietäjän kuuluu ään'.
Ja vanhan Wäinämön haamu se silloin laulavi noin: vois sullekin koittaa aamu, sä kansani onnetoin; ei viel' ois aikas ilta, jos heimoushenkeä ois, vaan syntyä voisi silta, mi kansani yhteen tois.
Arvi Jännes.
Jäänlähtö Kääpän joesta.