Lumisateella.
Lumia lentää ristin ja rastin leikkiä lyöden ja taistellen; vaan väsyneinä vaipuvat viimein, etsien rauhaa, povehen maan. Mutta kun päivä keväinen kutsuu, pilviks ilmahan haihtuvat taas!
Ihmiset myöskin, maailman lapset, raatavat, lempivät, taistelevat; vaan väsyneinä horjuvat hautaan, töistähän, teistään lepäjämään. Kerran kun kutsuvi Jumalan ääni, henkinä nousevat taivahasen.
Suonio.
Karjala.
Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö, kuss' Imatran innot raukes, kuss' uurtaa vaaroja Pielisvyö, siell' ensin silmäni aukes, siell' leikin lasna ma rantamalla, siell' lepää heimoni nurmen alla, ja siellä neitonen Karjalan sai lempeni leimuamaan.
Siell' elää kansa niin sitkeä kuin vaahteren latva nuori! se kyllin saanut on itkeä, mut vankkana on kuin vuori; se orjana ollut on ounaan herran, se vaivaa nähnyt on toisen verran kuin Suomi muu, mut murtumaton ja hilpeä vielä se on.
Se soittaa vieläkin kanneltaan — sit' usein lasna ma kuulin — ja vanhoja Väinön-laulujaan se laulavi partahuulin; ja urhoot astuvat kumpuin yöstä ja kertovat muinaiskansan työstä ja neuvovat polvea nousevaa — Oi Karjala, muistojen maa!
Siell' ensin lempimähän mä sain tätä Suomen kansoa oivaa, ja puolueetuutta Ruotsin lain, jok' orpoisintakin hoivaa, ja puhdast' uskoa Lutheeruksen, mi mielen vaativi uudistuksen, ei tyydy paastohon, tuohuksiin, ei suitsutus-uhreihin.
Ja siell' opin ensin kammoamaan sit' inhaa oppia uutta, ett' ihminen on vain muodos maan, ett'ei ole kuolottomuutta: se tarjovinaan on tiedon kultaa eik' anna muuta kuin kalman multaa ja ympäristönsä saastuttaa — Ole valpas, Karjalan maa!