Äitini.
Mi lempi kaikissa vaiheissamme kuin enkel' armias puolestamme alati valvoo ja huolta kantaa, ei mitään vaadi, vaan kaikki antaa? On joukossa ihmistunteiden vain äidinrakkaus sellainen.
Kaikk' itsekkyyttä on lemmen luomat: niin kuumat suutelot sulhon suomat, hyväilyt hellimmät sisartenkin kuin maire tirskunta pienosenkin, ja parhain ystävä palkkojaan uneksii, äiti ei milloinkaan.
Ei sure viettäissä vuosiansa hän kyyneleitään ja murheitansa, ei nuoruuttansa, min vaivat kalvoi, vuoks' lapsen, jok' on sen rakkaampi, ei öitä, jotka hän huollen valvoi mit' enemmän sille hän uhraavi.
Niin harvoin lahjojaan muistelemme. On hältä aikaisin aatoksemme ja ensi rukous hennon kielen ja ensi rakkaus nuoren mielen, ens neuvo totehen, oikeaan, hyveesen, lempehen synnyinmaan.
Ja mitkä lahjat hän meiltä saapi? Murheita, jotka hän unhottaapi, ja kylmän lemmen, min monet jakaa, ja hoivaa hiukkasen aikain takaa; hän meit' ei nää edes lohtunaan, kun yksin viettävi vanhuuttaan.
Mut teillä maailman liukkahilla hän seuraa lastahan aatoksilla, ja eksyksissa kun harhailemme, hän huutaa taivasta turvaksemme ja onnen polkuja ikuisen valaisee uskolla Kristuksen.
Oi äiti, siunattu on sun virkasi se murhan yössä on tähti kirkas ja lohtu aikojen vaihteluissa, kun itsekkäiss' elon taisteluissa sun sydämmehesi saa liittyä, sen rakkaudesta saa lämmintä!
Sä, Herra, palkitse äidin vaivat! Sun taimes hoitoa hältä saivat; Sun suuren lempesi kirkkaudesta nään säteen äitini katsehesta; siks tuntuu, päivä kuin maillaan ois, tään silmän loiste kun sammuu pois.
Z. Topelius — Alpo Noponen_.