Ja kainalossa korpimaan ma kasvoin korkeaksi, ja metsälampi laineissaan loi kuvan kauniimmaksi. Mun tuikki tähti latvassain ja kuuhut paistoi oksallain, kun lepäs tyynnä lahti.
Ma olin korven kaunistus ja uljuus metsämailla, ei haitannunna ahtaus, en ystäviä vailla: mun lauloi peippo latvassain, söi oravainen oksallain, kun oli rauha mailla.
Niin talvipäivän puhteella sai poika juurelleni, hän iski minuun katseensa, löi kirveen kuoreheni: ma kaaduin nuorna mättäällen, ma kaaduin riemuks' toisillen — siks' kaaduin mielelläni.
Mä herrastaloon vietihin — se mulle outo retki — ja käärittihin silkkihin, sain kulta-kukkasetkin. Nyt olin metsän morsian, sain kynttilöitä latvahan. Nyt oli juhlahetki.
Ja joulu-illan iloihin ma saatettihin sitten. Oi, kuinka siellä riemuittiin, soi sävel laulajitten! Ma silloin muistin peippoain ja korpimaista kotiain — oi — luulen, että itkin.
Vaan hetken kesti tepastus ja leikki juurellani. Tuon lapsilauman riemastus vei huolen rinnastani. Ma ulos sitten heitettiin, pois silkit, kukat karsittiin ja kullat oksiltani.
Pois, pois on kaikki ystävän',
oi, nyt on kaikki toisin.
Jos juureheni metsähän
mä jälleen päästä voisin!
Ma kaaduin nuorna mättäällen,
ma kaaduin riemuks' toisillen…
— Ken kyynelhelmen soisi? —
Ei, lapsikullat, riemuitkaa!
Sain teille hengen antaa.
En saanut suurta kunniaa,
en valtikkata kantaa.
En saanut kasvaa pilvihin,
vaan sainhan kaikki kuitenkin
ma teille uhriks' antaa.
Ei löydy riemun vertaa sen, mi mieleen heijastuupi, kun kaikki uhraa toisillen, vaan itse unhottuupi. Tää riemu onkin taivainen, vaan lapset Luojan ylhäisen ne siihen valmistuupi. —
Z. Topelius — J. Hellén.