Lintuselle.
Oi lausu, pikku lintu, lehvissä jalavan, kuink' aina voinet laulaa, iloita ainian? Sun laulus kuulen aamuin, sit' illoin kuuntelen, vaan kirkas ain' on äänes ja sointus suloinen.
Sun aittas on niin köyhä ja ahdas asuntos, tok' aina lauleskellen silmäilet kotohos. Et kylvä, etkä niitä, et korjaa latoihin, et huomispäivää tiedä — ja tyydyt kuitenkin.
Monelle kyllä suotu on riistat, aartehet, on maat ja valtakunnat ja linnat kultaiset; ja huolin, kyynelsilmin he päivää alkavat, jon koille kiitosvirtes sä soitat riemuisat!
Kyll' ihmislapsi hylkäis sun halvan olentas; ei kiittele hän Luojaa, vaan ain' on vaateljas. Sun hento henkes sortaa on hänen vallassaan — tok' onneas sä kiität, hän kiroo onneaan.
Miks nurkuin taivahille hän kylmän silmän luo? Häll' onko vaatimista, jolle Luoja kaikki suo? Kun maailman riemut ratki hänelle tarjoutuu, miks lisää vaan hän itkee ja orjaa halveksuu?
Ei! laula, lintu pieni, ain' autuudesta vaan! lauluusi vaikerrusta en sekaa milloinkaan. Kesäisin pesäs laadi majani vierehen, mua neuvo aamuin, illoin olemaan iloinen.
J. L. Runeberg — Kaarlo Forsman.
Joulukuusi.
Tuo tumma vuorten valtija mun oli isänäni, ja kankaan kaunis kanerva armaana äitinäni. Vaahtoisa virta — veikkonen, ja sisko — taivaan tähtönen, puut metsän — ystäväni.