Siitä asti tepastellut
olen mieron tietä ain'…
Jopa sulle kertoellut
olen, metsä, muistelmain.
Hopsis, jalat, joutukaa jo
muuten yövyn korpehen.
Varjot synkät lankeaa jo,
tuolla päivä laskeiksen." —
Yhä kiitää, vaan ei vielä
ihmisasuntoa näy.
Metsän haamut poikaa tiellä
uhkaa, mustaks yö jo käy.
Kylmä yltyy. Tähtein valo
syttyy taivahalle jo,
leimuelee pohjanpalo,
huokaa synkkä hongisto.
Kohta aamun koittehessa
öinen jylhyys häviää —
vaan, ken tuolla kinoksessa
kalvenneena lepäjää?
Pieni mierolainen siellä lepoon vaipui viimeiseen, jäätyneenä kiiltää vielä kyynel silmän sammuneen.
Uno von Schrowe.
Kevätlaulu.
Jo kinos sulaa, katoaa pois noron ouruvesiin ja roudatonna taasen maa käy hangen alta esiin, jo päivän silmä keväinen taas paistaa meille myhäillen — jo kevät tullut on!
Jo riutuu ulapalla jää ja laineen kahle irkoo, taas tantereella nukkapää jo kohta nurmi virkoo, jo koivun urvut aukeaa ja vihannaksi lehto saa — jo kevät tullut on!