Taas taivaan alla kiurusen soi ääni korkealla, ja tuttavamme käkönen taas kukkuu kankahalla, ei malta pieni perhokaan nyt uinailuaan jatkamaan — jo kevät tullut on!
Siis mielen routa, murhe pois! sen kevään lämmin voittaa — ken kaihon orja olla vois, kun riemun aika koittaa? Siis kevään laulu raikas vaan nyt kaikkialla kaikukaan! Jo kevät tullut on!
Uno von Schrowe.
Oma maa.
Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan. hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois. Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä; mutta mun syömmeni taas tahtovi huoata ees. Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, nousevat silmiini nyt vieläkin viljavat veet. Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla lasna ma kuuntelin, kuin sampo ja kantelo soi; siell' eli toimessa mies ja Väinöstä lausuivat urhoot, poiat ja karhut puun juurella painia löit. Raittihit talviset säät, revon-tult' oli taivahat täynnä, kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi. Oi, te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans'! Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun. Siellä mun mieleni on ja siellä mun muinoiset muistoin, sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös. Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks, kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymä-maa!
Kallio.
Kirkkovenheessä.
Hei! soutakaamme poiat, ja norjat neitoset! Me kilvan soutakaamme, ett' aallot vaahtoiset vierellä venehemme hilpeinä hyppelee ja kokka mahtavasti edessä kohisee.
Ah, kaunis ompi ilma, tää Herran päivä on! Vienosti vedet välkkyy, on taivas sumuton, ja metsät vehreässä on juhlaverhossaan, ja vakavina vaarat nostaapi rintojaan.
Ja uutta ihastusta vaan nousee mielehen, kun venhe viilettääpi välitse niemien, ja joka salmen suulla meit' yhä tervehtää taas uudet rannat, saaret — oi, hausk' on retki tää!