Me airokkahat, kelvot olkaamme soutajat; pois joukostamme veltot ja — turhan-kiskojat! Ken voimat taiten käyttää ja, harras toimessaan, mies ompi kestämähän — se meistä miesi vaan!
Mut kunnon perämiesi täss' ensi arvon saa, hän kaikki karit tuntee ja suunnan suuntoaa, hän, hänpä meidät saattaa vakaasti valkamaan, siis kiitoksemme hälle nyt ensin kaikukaan!
Ja nyt me laulakaamme, oi siskot, veikkoset, tään Suomen suloutta, mi hurmaa sydämet! Ja niinkuin mieli puhdas nyt kirkkomatkall' on, niin työssä tälle maalle se puhdas olkohon!
Ah, herttainen on hetki, tää Herran päivä on! Ja kirkon torni nousee tuolt' yli kuusikon. Ja aamupaistehessa se noin kun hohtelee, totuuden, pyhän tietä se meille viittailee.
Niin maamme tulevaisuus myös meille hohtakoon, kuin pyhä templi tuolla, ja meitä kutsukoon! Se hohto sydämemme innolla täyttäköön, ja vauhti rientojemme sen ilmi näyttäköön!
Hei! Soutakaamme veikot ja siskot armahat! Me kilvan soutakaamme, ett' aallot vaahtoisat vierellä venehemme hilpeinä hyppelee ja kokka mahtavasti edessä kohisee.
Ja laulakaamme kaikki nyt täysin sydämin, kuink' on tää maamme kallis ja meille rakkahin, mut Herrallemme harras myös kiitos kohotkaan, ett' armostaan loi meille näin armaan isänmaan!
Juhani Pietari Hannikainen.
Santavuoren tappelu.
Santavuori, surun synkän mieleeni saa sana tuo!
Santavuorell' liikkui kuolo, siellä vuosi hurmevuo.
Kaikukohon sieltä nytkin jälkeen vuosisatojen
taru pieni taistelusta, saatu haudoilt' urhojen.