Käyn mä kymmenen kyleä, samoan saan taloa, en löyä sitä sisarta, en sitä emosen lasta, jolle ma sanon suruni, haastan mielihauteheni. Jos ma siskolle sanoisin, niin sanois sisar savulle, savu sen saisi patsahalle, patsas pihtipuoliselle, pihtipuolinen pihalle, piha pellon kyntäjälle, kyntäjä koko kylälle. Virkkaisinko veikolleni, veikko kohta naisellensa, veikon nainen naapurihin, naapuri koko kylälle. Tahi jos virkan vierahalle, mainitsen kylän Matille, vieras sen viieksi panevi, kylän Matti kymmeneksi. Niin kellen sanon sanani, haastan mielihauteheni, ett'ei muut muretta saisi, miero mieltä arvoaisi? —
Menen metsähän mäelle, puhelen Jumalan puille, haastan haavan lehtysille, pakajan pajun vesoille; ne ei kerro kellenkänä, kuihkaele kullenkana.
Kanteletar.
Kuluu ikä laulamattakin.
Noin sanoi minun emoni, varoitteli vanhempani: "Elä lapsi paljon laula, tytär tyhjiä sanele; ikä kultainen kuluvi, aika armas rientelevi, sinun lapsen lauluissasi, kurjan kukkumaisissasi." Vaan ellös emoni surko, valitelko vanhempani, iän kultaisen kulusta, armahan alimenosta, minun lapsen lauluissani, pienen pilpatuksissani; — Ikä kuitenkin kuluvi, aika armas rientelevi, jos en laula polvenani, hyrehi sinä ikänä; aika kultainen kuluvi, päivä kaunis karkelevi, ilman lintujen ilosta, varvuisten visertämästä.
Kanteletar.
Armahan kulku.
Täst' on kulta kulkenunna, täst' on mennyt mielitietty, tästä armas astununna, valkea vaeltanunna; täss' on astunut aholla, tuoss' on istunut kivellä. Kivi on paljo kirkkahampi, paasi toistansa parempi, kangas kahta kaunihimpi, lehto viittä leppeämpi, korpi kuutta kukkahampi, koko metsä mieluisampi tuon on kultani kulusta, armahani astunnasta.
Kanteletar.
Repo ja jänis.