Korpi kurjalla kotina.
Kotihinsa muut menevät, majoillensa matkoavat, kurjall' ei ole kotia, katalalla kartanoa; korpi kurjalla kotina, salo sauna vaivaisella. Moni on päivä päätön päivä, useampi einehetön; ilta ainakin tulevi, yö etehen ennättävi, moni tuikkavi tulonen, vilkuttavi valkeainen. Ei ole turvoa tulesta, valkeaisesta varoa, turvoa tuhoistakana, vaivaistakana varoa. Tuikkaen tuli palavi, vilkutellen valkeainen, eessä lapsen armottoman, kohalla kovaosaisen. Noin tunsi tulen isäntä, virkkoi valkean pitäjä, tuvallinen tuumoavi ja sanovi saunallinen: "poies turvaton tuvasta, armoton katoksen alta! Tuulen vieä turvatonta, ahavaisen armotonta, varatonta vastarannan."
Kanteletar.
Tuo kerta rajalle rauha.
Oi Ukko, ylinen herra, taivahallinen Jumala, tuo kerta rajalle rauha, Suomehen sula sovinto, rauha raukoille rajoille, sana kaunis Karjalahan! Kun toisit rajalle rauhan, Suomehen hyvän sovinnon, viel' ois miestä mielellistä, sulhoa sulosanaista kyntäjäksi, kylväjäksi, siemenen sirottajaksi; itku ei kuuluisi kujilla, valitus vajojen päissä, lehot ei nurmelle leveisi, pellolle petäjän taimet.
Kanteletar.
Toisin ennen, toisin eilen.
Toisin ennen, toisin eilen, toisinpa tätä nykyä; toisin ennen toimi käski, toisin ennen työ opetti. Toimi käski tonkimahan, maa väkevä vääntämähän, ei kuin nyt tätä nykyä, elon entisen lopulla. Eip' on maaten maa pietty, istuen isosen pelto; ei suannut suuri pelto, maa ei sallinut savinen miestä verkaista vaolla, koriata kuokan päässä, piian pitkiä hameita, sukan vartta valkeaista. Nyt tämä nykyinen kansa, sekä kansa kasvavainen, maaten maitansa pitävät, penkin päässä peltojansa; syövät maansa makkaroina, itroina isonsa pellon.
Kanteletar.
Kelle mä sanon suruni?