Kanteletar.
Elkää ouostuko.
Otettiin minusta outo, varsin virhi viskattihin minun lapsen lauluistani, pienen pilpatuksistani, minun liioin laulavani, pahasti pajattavani. Vaan elkää hyvät imeiset tuota ouoksi otelko, jos mie lapsi liioin laulan, pieni pilpatan pahasti; en ole opissa ollut, seisonut sepän pajassa, saanut ulkoa sanoja, loitompata lausehia; olen oppinut kotona, oman aitan orren alla, oman äidin värttinöillä, veikon veistoslastusilla.
Kanteletar.
Ohoh kultaista kotia!
Lämmin paita liinainenkin oman äidin ompelema; vilu on vaippa villainenkin vaimon vierahan tekemä. Lämmin on emosen sauna ilman löylyn lyömättäkin; kylmäpä kyläinen sauna, vaikka löyly lyötäköhön. Koria kotoinen leipä, jos on täynnä tähkäpäitä: Vihavainen vieras leipä, vaikka voilla voituohon. Villainen emosen vitsa, ruokoinen isosen ruoska, jospa viikon virpokohon, rupeaman ruoskikohon; vitsa vierahan verinen, kyläläisen kynnäppäinen, josko kerran iskeköhön, tahi puolen koskekohon. Ohoh kultaista kotia, armasta ison eloa! Jos oli leipeä vähempi, niin oli unta viljemmältä; ei toruttu torkunnasta, makoomasta ei manattu.
Kanteletar.
Pimeä isoton pirtti.
Oli mulla muoto muinen, oli muoto muien rinnan, kun ma notkuin nuorempana, kasvoin heinän karvallisna. Hyvä oli lapsen lassa olla hyvän vanhemman varassa; ikävä isättä olla, outo äidittä eleä, vaiva suuri vanhemmatta: pimeä isoton pirtti, vaikka päivä paistakohon, sokea emoton soppi, vaikka kuu kumottakohon.
Kanteletar.