Oi, taatto, oi, taatto, sa kuulithan nyt nuo keijuinkuninkaan viehättelyt! — Jää rauhaan, pieno, rauhoitu, oi; syyslehvissä tuulen viuhina soi. —
»Tule, sievä poika, ma vien sun pois! Mun tyttöni hellät ne hoivanas ois; yön karkelot johtaa he veikein suin, sua viihtävät lauluin ja liekutteluin.»
Oi, taatto, oi, taatto, sä etkö nyt nää, miten haltian tyttäret häämöttää? — Sa poikani, poikani, näänhän tuon, ne on raidan rauskoja vieressä vuon. —
»Sua lemmin, mua viehätät, armas, sa pien;
ja jos tulla et mieli, sun ryöstäen vien.»
Oi, taatto, oi, taatto, hän nyt minut sai!
Teki keijuinkuningas pahaa, ai! —
Isä kauhuin kiidätti ratsuaan, oli tuskiva laps hänen rinnoillaan. Hädin vaivoin ehtii kartanohon; isän rinnoilla lapsi kuollut on.
THULEN KUNINGAS.
Oli kuningas Thulen harmaan elon kaiken uskollinen: Hän kädestä kuolevan armaan sai maljan kultaisen.
Sen juhlissa toi hän esiin, sen kalliiks arvioi; hänen silmänsä puhkesi vesiin, joka kerta kun siitä joi.
Tuli kuolonaika hälle; nyt maansa ja kaupungit nuo suo kaikki perijälle, mut maljaa ei hän suo.
Hän juhla-atrialla oli uljaine seuroineen sukulinnassa, partahalla meren aavan valtaveen.