sua miekalla en näkis vierahalla käymässä sotaa vierain voimin vainen ja voittain, — voitettuna, ikeen alla!
WOLFGANG VON GOETHE.
MIGNON.
Tunnetko maan, miss' säihkyy sitroonit, läpi lehväin loistaa kulta-oranssit, miss' siintää taivas, leyhkii illansuu, ei myrtti liiku, huohuu laakerpuu? Sen tunnet kai? Pois sinne, pois mun mieli kanssas, lemmittyni, ois.
Tunnetko linnan? Pylväät hohtavat, luo salit säihkyyn kirkkaat ikkunat, ja marmorkuvat katsoo minuhun: kuin onkaan, lapsi rukka, käynyt sun? Sen tunnet kai? Pois sinne, pois mun mieli kanssas, turvaajani ois.
Tunnetko vuoren? Polku pilviin vie, ja usvain hämyyn kulkee muulin tie; käy rotkoist' esiin louhikäärmeet öin, veet alas suinpäin syöksyy kuohuvöin. Sen tunnet kai? Pois sinne, pois nyt tiemme käy! jo, isä, lähtö ois!
KEIJUINKUNINGAS.
Ken on myrskyssä yön niin myöhäiseen? Isä ratsain kulkevi lapsineen; sitä hoitavi huolin lemmekkäin, sitä painaa rintaansa, viihdyttäin.
Miks, poikani, kätkössä noin sun on pää? —
Isä, katsos, etkö haltiaa nää?
Se on keijuinkuningas, kruunuin, vöin! —
Näät usvaa vain, jota nousee öin. —
»Tule, vieno laps, niin pois sun vien! Monet leikit leikimme siimeissä tien; kukat kauniit kukkii, miss' soluu vuo, somat vaatteet kultaiset äitini suo.»