Hän tytön vyöstä sieppas vaan, vei oikeaan, vei vasempaan; ne tanssin pyörre nieli. Ja posket hohti, poltti pää, he helmatusten hengähtää. Heleiaa, hei! Taas tanssiin tuuli vei! Sit' eihän eukot kieli?
Et läheiseks saa käydä niin!
Jo moni neito petettiin,
ja sulho valat nieli.
He hiipi suojaan siimeiden,
mut kaikui alta lehmuksen:
Heleiaa, hei!
Ne tanssin tuuli vei!
Ja vinkui viulun kieli.
SUMUSARJAT.
(Faustin unelma.)
Himmeä holvi, väisty ja raukee! Taivas, sa aukee, eeterin armaan siintää jo suo! Huurtehen harmaan usvat sa poista, — sammuissa tähtein, aurinko, loista: aamuhun lähtein, lämpöä luo! Ilmojen keijuin henkevä heimo, maan yli leijuin, nurmilla liitää; seurahan kaipuu kaihoten kiitää! Vartaloin tunnut harsoihin haipuu; nousee ja vaipuu liehuvat hunnut. Verhoon ne sulkee lehvikkövuoret, rinteillä kulkee mietteissä nuoret, lempeä kuiskii, sykkii ja säikkyy. — Köynnökset huiskii! Rypäleet väikkyy! Kohta jo paisuin suihkuin ne raisuin tynnyrit täyttää: virtoina kuohuin, helmeily viinein lailla rubiinein säihkyvän näyttää. — Utuiset sarjat, taas alas häilyin, laajoiksi lukee, järviä luoden; kunnaiden harjat, saarina päilyin, esiin jo aukee, riemua tuoden. Aurinko seijas hetken jo hohti: henget ne leijas pielille pilvein; leikkivin ilvein vaipuen vuoroin saaria kohti. Riemuja kuoroin kuulemme sieltä: Karkelo keijuin käy yhä leijuin, kunnes kuin ihmein kaikki jo hajoo. — Toiset ne vajoo varjohon puiden, tai utuvihmein liehuen liitää, veen yli uiden; toiset ne kiitää auvossa lemmen pois yhä valoon, Tähtölän taloon, hehkuja hemmen suutelemaan.
MATKAMIEHEN YÖLAULUJA.
1.
Hengetär sä taivainen, joka tuskat, vaivat liennät sekä kurjan povehen sulo hoivaa suomaan riennät, oi, mua raastoi kiihko karmas! Miksi tuskat, riemut nuo? Lepo armas, saavu, rauhaa rintaan tuo!
2.
Rauhaa huippuin ylhäin sä nää! Puut vuorten jylhäin hämyyn jää; vait uinuu maat, ei linnut oksilla lennä. Aavoille ennä, rauhan jo saat!