PROMETHEUS.
Sa taivaas verhoo, Zeus, utu-usvihin ja voimaasi lapsekkaana, kuin poika ohdakistoon, koe tammihin ja kallioihin! Kas, yhä vaan mun maani on vankkumatta ja majani, jot' et sä kattanut, ja lieteni, min loimotus sun kateeks käy.
En auringon alla tunne kurjempaa, kuin te, jumalat! Elannon surkean suo uhrisauhut ja rukoukset jumaluudellenne, ja nälkä teidän ois, jos lapset ja kerjurit ei houkkina toivois vielä.
Kun lasna maailmaa ma katsoin ymmällä pää, niin eksynyt silmäni kääntyi päin päivää, kuin ois ylhäällä siellä muka korva, mi itkuni kuulee, ois sydän, kuin mun, mi ahdistettua säälii.
Ken mua auttoi titaanein väkivaltaa vastaan? Ken mun pelasti kourista kuolon ja orjuuden? Sä itse sait tän kaiken aikaan, pyhä, hehkuva sydän, ja nuorna, hartain innoin sä pilvein Uinujaa hänen pettämänään kiitit!
Sua kunnioittaisin? Miksi? Sa huojensitko koskaan vaivoja sortuneen? Sä lievensitkö koskaan tuskia itkeneen? Minust' eikö karkaissut miestä kaikkivaltias aika ja kohtalo ikuinen, — mun herrani, Zeus, ja sun!
Luulit ehkä mun korpeen pakenevan, vihaavan elämää, kun eivät kaikki nuoruusunelmat täyttyneet!
Täss' istun, kuvani mukaan ma ihmiset muovaan: suvun valtavan synty, prometheolaisen, mi on kärsivä, itkevä, on nauttiva, riemuitseva ja halveksiva sua, kuin minä!