Vivos voco. Mortuos plango. Fulgura frango.
Syvään muurattu on maahan kellonkaava torvineen. Valutyöhön joutukaahan! Joka mies nyt paikalleen! Toimeen hikipäin kaikki käsikkäin: Tulos palkitsevi vaivas, siunauksen suokoon taivas!
Kun alamme nyt oivaa työtä, on sanat vakaat paikallaan; kun kelpo lause työss' on myötä, niin toimet sujuu sukkelaan. Myös harkitkaamme arvioiden, mit' aikaan heikot voimat saa; mies veltto, työtään hutiloiden, ei tiedä, mitä valmistaa. Juur ihmisälyltäs sa vaadit, ett' ensin kuvaat mielessäs ja selvät suunnitelmat laadit, kun toimiin työn käyt käsilläs.
Puita pesään, kuusipuuta, kuivaa, jota liekki syö! Kohentakaa uunin suuta, — hei, jo lieska hormiin lyö! Vaski sulaa on! Tinaa joukkohon! Niinpä saadaan pronssi oiva, syntyy meille kello soiva.
Kun kyky, luottain tulen voimaan, maan alla kellon valmistaa, niin kirkon tornista se soimaan käy tekijäinsä kunniaa. Sen ääni kautta aikain kauan soi kaikuin korviin ihmisten, se murheet lientää luona hau'an ja yhtyy kuoroon hartaiden. Se katsoo ihmislapseen lietoon; ja vaiheet päiväin kerkeäin tuo juhlallisna kansan tietoon sen malmi, mieltä ylentäin.
Kuplat kuohuu taikinassa, aine suli kauttaaltaan! Lipeää nyt saakoon massa, niin se juoksee solkenaan. Puhdas, vaahdoton seos olkohon: Saadaan puhdas sointu malmiin, heleys ääneen kellon valmiin.
Kas, riemuisasti pikku lasta sen juhlasoitto tervehtii, kun elontietään alkain vasta, hän kehdossansa uneksii; niin synkeät kuin kirkkaat päivät ne vielä aikain kohtuun jäivät; nyt äidinrinnan hellä lempi on lapsen armas aamuhempi. — Mut vuodet vierii nopeaan! Pois poika viskaa tyttöin vauvan ja syöksyy eloon huimimpaan, hän kiertää maailmaa kanssa sauvan, on outo kotiin tullessaan. Nyt armain ilmein, viehäkkeessään, kuin taivaan-kuvan ihanan. ja rusoposkin kainoin, eessään hän näkee immen seisovan. Hän punehtuu, kun neidon kohtaa, ja hymy hänet hehkuun luo; kauniimmat ruusut, jotka hohtaa, hän lemmitylleen rintaan tuo. Oi, sulo toiveet, kaihot vienot ens lemmen kulta-aikojen! Ne aukee silmiin, taivaan-tienot, jää sydän hurmaan autuuden; oi, kestäis aina tämä taika, tää armas nuoruuslemmen aika!
Torvet hohkaa putkijohteen! Pistän puikon metalliin; jos se nyt saa lasihohteen, valutyö voi alkaa niin. Pojat, sukkelaan kokein tutkimaan, miten hauras norjaan juontui, kuinka seoksemme luontui?
Näet missä vahva hentoon ryhtyy, miss' ankaruus ja lempeys yhtyy, Saat hyvän soinnun syntymään. Niin tutki, kun teet liittovalas, taipuuko mieleen mielialas! Katumus syöpyy pettyvään. Myrtti kaino kiehkuroiden väikkyy päässä morsion, kirkonkellot kutsuu soiden vihkijuhlan loistohon. Oi, tän juhlan riemuun kätkee nuoruusajan toukokuu! Seppel kuihtuu, huntu ratkee, armaat unet unhottuu. Pois kiihko jo jää, mut lempi on luottava; kukan painuvi pää, se on heelmää tuottava. Käy toimihin mies, elon taistohon töytää, hän työalan löytää; hän rehkii ja raataa, alas estehet kaataa, hän puuhaa ja puhkuu, hän onnea uhkuu. Pian tulvivi anteja, kertyen hiljaa, ja aitat ne täyttyvät runsasta viljaa. Mut perhettä karttuu, ja kartano varttuu. Kodin ohjat on vaimon, on emännän aimon, ja lasten äidin; hän on holhooja perheen ja estäjä erheen. Hän tyttöjä neuvoo ja poikia ohjaa; hän liikkuu ja häärää ja askaret määrää, tuo voittoakin käsin järjestävin. Hän paisuvin aartein jo kaappinsa täyttää, hän rukkia hyrrää ja sukkulaa käyttää, ja kiiltävän kirstunsa taltehen saa viti-villaa ja puhtainta palttinaa, luo kaikkehen lämmön ja väikkeen ja valon ja on valvoja talon.
Isä kartanoportailtaan ilomielin maitansa katsoo, arvaa uljasta onneaan, kuulee kilkkuvat karjankellot, näkee niityt ja notkuvat pellot, aitat täydet ja ahdetut luuhat, näkee riihellä puintipuuhat. Kerskuin hän naurahtaa: vahva kuin vankka maa ja iskuilta kohtalon turvattu talo on! Mut onni, mi hymyy viittoili, ei solmijaks ole liittoin, ja äkkiä turma saa.