Valantaan nyt käydä saamme, murtopinnan tiiviiks nään. Hurskain mielin huokaiskaamme nyt, kun sulut päästetään. Tulppa auki lyö! Herran huomaan työ! Syöksyy kantakaareen kaavan kuuma virta lailla laavan.
On tuli onneks ihmisen, kun vaalit sitä valliten, ja mitä luo se muovaillen, saa aikaan taivaanvoima sen; mut voima tuo on hirmuinen, kun kahlehensa katkaisten jo omaa tietään kulkemaan käy luonnontytär irrallaan. Voi sua, jos se hurjin paloin, kasvain, vyöryin valtoinaan, kautta kaupunkein ja taloin raivoo, riehuu vimmoissaan! Ihmisneron luoma jaloin sortuu roihuun kamalaan! Pilvi musta maahan sataa virvoitusta; leimaus silloin jyrähtäin iskee päin. Kuulkaa häivytystä, hoi! Kellot soi! Illan suu ruskottuu; niin ei hohda päivän koi! Tupruu sauhu! Valtaa kauhu kaupungin. — Tuli puhkee paloon roimaan, yli kattoin karkeloimaan liekit lentää, päästen voimaan. Roviona roihu riehuu, räystäät ryskää, kuumuus kiehuu, pylväät suistuu, palkit murtuu, Lapset parkuu, äidit turtuu, koirat vinkuu, huudot rinkuu. Kesken kauhuin käydään työhön, päivän kirkkaus hohtaa yöhön; kautta ketjuin, käsin vankoin jonot sankoin kiirein kulkee; vuolahasti vesi suihkuu kattoon asti. Saapuu myrsky, raivoisasti yhtyin liekkein pauhinaan. Hei, ne sinkuu liehuissaan varastoiden kuiviin orsiin, tarttuu pehkuihin ja korsiin, kuivat sälyt kaikki löytää, ja nyt telmii, kuin ne maan raastaa tahtois juuriltaan; kohti taivaankantta töytää hurjapäät! Turhaks näät taistos luonnonvoimaa vastaan, väistää voit sa ainoastaan, alistut, kun hukkuu työs.
Tyhjiks jäi paikat palon; myrskyyn lentää tuhka talon. Kaaret törröttää ja mustat torvi-tynkät; katsoo taivaan pilvet synkät huoneisiin.
Sortui lies! Raunioihin kylmiin noihin vielä kerran katsoo mies. — Niin tyynnä tarttuu matkasauvaan. Vaikk' kohtas isku kohtalon, jäi vielä sulo lohtu toki: kun rakkaitaan hän koota koki, kas, tallellahan kaikki on!
Alas virtas! — vaski riittää, — kaava tuli täytehen! Tokko tekijöitään kiittää työ, kun tuomme esiin sen? Ehkei luontunut? Jos lie haljennut? Oi, kenties, kun toivo hymyy, edessä jo turma lymyy.
Maan poveen, kätköön pyhän mullan, uskomme työmme tuottehen; niin maamies kylvää siemenen ja luottaa nousuun viljakullan, kun aika tulee täytehen. Myös kallihimmat siemenetki peitämme murhein poveen maan ja toivomme, ett' tulee hetki, kun käy ne eloon ihanaan.
Tornista kirkon verkkaan vain soi kuolinkellot, kumahtain. Surusoitto seuraa haudan pieleen, matkalaista saattain viime tielleen.
Oi, jo puolisosi rakkaan, oi, jo uhrautuvan äidin tumma Tuonen ruhtinas tempas, mies, sun rinnoiltas, luota lasten hentoisten, joita kantoi hellien, joita hellään vaali innoin, imettäin ne äidinrinnoin. Oi, nyt perheen siteet sulta laukes, iäks katketen; kodin onni, äiti kulta muutti maille varjojen; poiss' on kodin hellä käsi, silmä, joka valvoi öin; orpoja ja itseäsi vieras hoitaa lemmetöin.
Kunnes kello jäähtyy siinä, raskas työ nyt seiskohon. Pojat, joit'ei mikään kiinnä, vapaat niinkuin linnut on. Tähtein tuikintaan ollaan jouten vaan, kunnes iltakuoro haipuu; mestari vain huoliin vaipuu.
Metsätöiltään miesi palaa reippain mielin illan suussa, kodin lämpimille halaa. Lampaat määkyin kotiin kulkee, ammuu karja kiiltokarva, käyräsarvi; kellot kilkkaa, kun ne tulee perävilkkaa. Lyhdekuormaa ruuna kiskoo; kiertäin vyhteen, poika viskoo yli lyhteen kukkasvyön. Tanssihin käy nuori kansa jälkeen työn. Tiet ja torit tyhjenevät; hauskan lieden luokse kertyy perhekunnat; kirskuin kiinni portit kaupungin jo pannaan. Hämy synkkä maahan lankee; vaan ei pelkoon meitä saata varjot yön; rauhanmies voi tyynnä maata: — laki valvoo, poistain pahantyön.