Kallis oikeus, kaikkein suoja, taivaantytär, onnen tuoja, kevein pakoin sidot vapaan; perustan loit kaupungeille, johdit yhteistoimen teille metsäläiset ihmistapaan, yhteen liitit höllät ohjat, annoit siveystajun pohjat, kallihimman tunteen toit, lemmen isänmaahan loit!
Sadat käsivarret käkee yhteistyöhön rattoisaan; liikkeist' innokkaista näkee voiman, tahdon tarmokkaan. Mestari ja sälli kanssa tietää vapaan työnsä lait; kukin mies on paikallansa, herjaaja se olkoon vait. Työssä sun on kunnias! Vaivannähnyt palkan kantaa: Arvon saakoon ruhtinas, meille arvon työmme antaa.
Rakas rauha, sulo sopu, jäämään jääkää kaupunkiimme hiljaiseen! Älköön koskaan päivä nousko, jolloin sodan julmat joukot tyyntä laaksoamme raastaa, jolloin taivas, jota vieno rusko illoin seijastaa, kaupunkein ja kyläin hurjaa palon lieskaa heijastaa!
Muotin nyt me murtaa voimme, rikki sen jo lyödä saa; kohtasilmin ihannoimme kuvaa sopusuhtaisaa. Käykää vasaraan, kuori pois nyt vaan! Olet kellon ilmiin saava vain jos pirstaks menee kaava.
Vain mestari se viisain toimin voi kaavan murtaa aikanaan; mut voi, jos vaski omin voimin käy hehkuvuona virtaamaan! Se sokein vimmoin, räjähdyttäin, lyö säpäleiksi kehystät, kuin hornan-liekein kaikki syttäin, sen tuholaineet vierivät. Kun voimat raat saa riehakoida ei muodostelmaa luoda voida; kun kansat raivoo valloillaan, ei onni pääse taimimaan.
Voi maata, missä paloaineen näät kyliin kurjiin kertyneen, ja rahvas, ryöstäin linnat maineen, käy itse käsin oikeuteen! Kapina tarttuu kellon kieleen, sen kupu ulvoin ämyää! vihitty rauhaa soimaan mieleen nyt väkivaltaan yllyttää.
Vapaus, veljeys! huuto raikuu; jo rauhanmies käy miekkahan, ja torit täyttyy, kadut kaikuu, näät murhajoukkoin riehuvan. Hyeenain lailla, kilvan kiistäin, siin' irnuu vaimot ilkkusuin, kuin pedon hampain irti riistäin sydämet äsken surmattuin. Ei mikään ole pyhää, taukoo jo tunteet, joita kainous toi, ja hurjuus kaikki sulut laukoo, ja ilkivalta mellakoi. Herännyt leijona on kiivas, on julma hammas tiikerin, mut ihminen, min raivous riivas, on hirmuisista hirmuisin. Niin on! — ei taivaansoihtu valon oo käsiin umpisokeiden! He sit' ei nää, he syttää palon, maat, kaupungit vain tuhoten.
Riemuun vaihtui huolten taakka! Kas! kuin kirkas täysikuu kello ehjä kehään saakka kotelostaan paljastuu. Kuvun laitoineen vienoon väikkeeseen ilta luo ja kilpileiman, nimen taideniekan reiman.
Hei, joukkohon! Työmiehet, kapsuttakaa jalkaa! nyt kellon vihkiäiset alkaa. *Concordia* sen nimi on. Niin sopuun, yksimielisyyteen vahvaan Se liittäköön ja kootkoon rakkaan rahvaan. Ja tehtävään se käyköön, oi, johonka mestari sen loi: Pian maisen elon yläpuolla se heiluu siinnoss' ilmojen, jyrinän naapurina tuolla on välimailla tähtien. Soi kehottain sen ääni silloin, kuin vilkkuin haastaa tähdet nuo, jotk' kiittää Luojaa aamuin, illoin ja vuoden vaihteet tietoon tuo. Iäiset vakavuudet selkoon se saattakohon soitollaan, ja joka hetki, heiluissaan, sen kieli aikaa kosketelkoon. Se elon vaiheet tuokoon julki vaikk' itse on se tunnoton, ja heille, jotka kuoloon kulki, se viime rauhaa soikohon. Ja kuten kaiku kohta-ikään soi loppuun, kun se korvaan saa, se kumutkoon: ei kestä mikään, maan päällä kaikki katoaa!
Köysin vahvoin nostakaahan ylös kello kuopastaan! Pääsköön sointuin ikimaahan, taivaan sineen kohoomaan. Kaikki kiskokaa! Hei, se heilahtaa! Riemua se tuokoon lauhaa, ensi ääni soikoon *rauhaa*.