NEITOJEN JA NUORUKAISTEN KUOROLLE.
Rietasta kansaa vihaan, — se jääköön pois! Vait, kuulkaa! Ihka uusia lauluja ma laulan nyt, Apollon pappi, teille, te neidot ja nuorukaiset!
Kuninkaat ylväät laumansa pelkoon saa, mut heilläkin on herrana Jupiter, mi murskas gigantit ja maailmaa kulmia rypistäin järkähyttää.
Kai ehkä toinen laajemman köynnösmaan voi istuttaa, — ken, kerskuen syntyään, Mars-kenttää astuu virkain vaaliin; kellä on kunto ja maine kuulu,
kun kilpaan käy; ken turvata ehkä voi klienttein joukkoon —: määräpä kohtalon on yksi ylhäin, yksi alhain, uurnasta kaikkien arpa kirpoo.
Yli korskan pääs jos riippuvan ainiaan näät miekan paljaan, ei sua viehtää voi sikuulilaiset herkut hienot, ei sulo soitot ja lintuin laulut
saa uneen viihtää. Vienoa unta ei jää vaille maamies halvassa majassaan, ei rantain varjostoissa, eikä Menoissa leyhkissä Tempe-laakson.
Ken eloon niukkaan tyytyvi, häntä ei saa hätään hyrskyt hurjat, ei raivosäät, kun Arkturus käy loimuin länteen, ei idän taivaalla Kauriin uhka,
ei viinivuoret rakeiden raastamat, ei puistomaat, jos toivehet pettäiskin kun milloin märkyys vaivaa, milloin tähtien hehku, tai talven kylmät.
— Veet kohta ahtaiks saattavat kaloille nuo vuoret, mereen louhitut: paasiaan nyt veteen latoo taitoniekat orjien kanssa, kun herrat rikkaat