sai maasta kyllän! Mut yhä kyltymys jää herran seuraan, kammo se soutamaan käy kolmihankaan, taakse ratsaan istuvi selkähän murhe musta.
Jos suruun siis ei marmori Frygian, ei ruskoväikkeet purppuravaattehen suo hoivaa, — ei Falernon viini eikäpä Persian nardusöljy:
miks uljaat pylväät kiusaksi katehen ma uuteen tyyliin saliini teettäisin? Miks vaihtaisin Sabinum-laakson rikkauksiin sekä huoliin hurjiin?
2.
LICINIUKSELLE.
Elinohjees on, sa Licinius, oiva, kun et temmeltäin pyri aavain myrskyyn, etkä, väistääkses sitä, luovi rantaa keskellä luotoin.
Ken se kultaiseen tasasuhtaan suostuu, loat välttää hän lahotöllin kurjan, avosilmin myös salit suuret, joita karsaus katsoo.
Kovin tuulispää ikilatva honkaa alas ahdistaa, ja kun torni kaatuu, rymy raskain on; — ukon-vaajat iskee huippuja vuorten.
Surun aikaan jää sydän tyyni toivoon, ja jos sää on sees, polopäivää pelkää. Lumet, talvet tuo tosin Zeus, mut hänpä myöskin ne poistaa.
Jos sun vastoin käy, — ajat vielä vaihtuu! Ei Apollon jous ole jänteess' aina; kitarallaan myös runotarta voi hän soittaen säistää.