Läks nuori laulaja taistohon, soma kuolla, kun nuolet tuiskii! Isän miekka ankara vyöllä on, ja olalla harppu huiskii. — »Vaikk' kaikki sun pettäis, laulun maa», huus uhmaten urho oiva, »tää miekka sun oikeuttas puolustaa, tää harppu on riemukses soiva!»
Ja laulaja kaatui, — mut lannistaa ei ylvästä henkeä voida. Hän harppunsa särki, — ei enää saa sen haastavat kielet soida: »Sua koskaan vieras ei sorrakaan, sa lemmen ja miehuuden kaiku! Oli laulusi vapaita varten vaan, ja ne orjain kesken ei raiku!»
ILTAKUORO.
Iltakuoron sävel liitää, soiden hiljaa yli veen; kohti, yhä kohti kiitää, kaikuin takaa taipaleen: Jubilate, Amen! Pois jo taas, jo pois se liitää, häipyin humuun hiljaiseen: Jubilate, Amen!
Vuoroin, kuudanvesiin viihtyin, sävel rantaan raukeaa; vuoroin, hyrskyn lailla kiihtyin, kesken pauhun soinnun saa: Jubilate, Amen! Taas jo, vetten lailla viihtyin, sävel rantaan raukeaa: Jubilate, Amen!
KAIKKI KIRKKAHIN —
Kaikki kirkkahin vain joutuisimmin vaipuu; kaikki suloisin sa ihaninnaan haipuu. Kuin tähti lennossaan, kuin kukka tehden terää, niin toiveet katoo, kuihtuu vaan ja hukkuu, kun ne herää. Kaikki kirkkahin vain joutuisimmin vaipuu; kaikki suloisin se ihaninnaan haipuu!
Ken siis unelmois, kun uni kesken kätkee? Kenpä luottaa vois siteihin, jotka ratkee? Ei, paras silloin tuo, kun sokeaksi heittyy: jää näkemättä valovuo, mi sentään yöhön peittyy! Kaikki kirkkahin vain joutuisimmin vaipuu; kaikki suloisin se ihaninnaan haipuu!
OI, USEIN HÄMYSS' YÖN —
Oi, usein hämyss' yön, kun unta en saa silmiin, niin säihkeess' sädevyön käy entispäivät ilmiin: pojan ihanteet, hymy, kyynelveet ja lemmenmuistot armaat; sulo silmät nään, luo hautain jään, miss' uinuu kylmät parmaat! Noin usein hämyss' yön, kun unta en saa silmiin, kuin kautta vihmevyön nään entispäivät ilmiin.