HYVÄÄ YÖTÄ!
(Childe Haroldin I:stä laulusta.)
Hyvästi jää! Taa aaltoin vyön jo häipyy synnyinmaa. Veet tyrskyilee, käy tuulet yön, soi lokkein kirkunaa. Päin päivänlaskun säihkyä käy tiemme myrskyn myötä; hyvästi, aurinko, ja sä maa isäin, — hyvää yötä!
Vain hetkeks päivä peittoon jää, tuon aamun jällehen; voin vettä, taivast' tervehtää, mut synnyinmaata en. — Sä tyhjäks uljaan linnan näät, jäi telkeet portin suulle: Pihalla versoo ruohonpäät, ja ulvoo koira — kuulle!
Hoi, kuule, paashi pienoinen, miks siinä itketkään? Vai pelkäät vimmaa tyrskyjen ja raivopuuskaa sään? Mut pyyhi kyynel silmistäis, on uljas laiva meillä; nyt nopein haukka jälkeen jäis sen riemuisilla teillä.
»En kysy tyrskyin pauhinaa, jotk' kiljuin syöksyy päin; Sir Childe, ei, toiset seikat saa mun murheiseksi näin. Ma jouduin eroon taatostain, jäi äiti huolten vaivaan; nyt mun ei muuta turvaa lain, kuin sä — ja Herra taivaan.
»Mua taatto kauan siunas vait, lie surrut vähän vaan; — mut äiti varmaan itkee kait, siks kunnes palataan.» — No niin, sa lapsi, lohduks on, kun itkut pyrkii esiin; jos mull' ois mieles viaton, myös mun sais silmät vesiin.
Hoi, kuule, uljas linnamies, vai kelmeäks sun nään? Sua ehkä uhkaa Ranskan ies, tai pelkäät vimmaa sään? — »Sir Childe, mä hengestäni viis! Ei, muu se minuun koski: luo armaan vaimon aatos liis, ja kalvaaks kääntyi poski.
»Luo linnas vaimo sekä laps jäi järven poukamaan; jos isää kysyy kultahaps, mit' äiti vastaakaan?» — Niin vai, sa oiva linnamies, — en pyri murhees jakoon; ken mailman turhat tunteet ties, hän nauraa, — lähtee pakoon!
En usko naisten kyyneliin! Pian uudet kosijat saa säihkyn silmiin sinerviin, jotk' äsken kaihtuivat. Ei muistot mulle vaivaks jää, en sure, säät jos soisi; voin surra, kun en mitään nää, mi surun arvoist' oisi!