Mua synkkyys vaivaa — harppus tuo, jos kuuntelemaan taju taipuu, ja sormin herkin sävel luo, mi sulosoinnuin sieluun vaipuu. Jos rinnassain on toivo, kaipuu, sen laulu vain saa heräämään; jos silmäpohjaan kyynel haipuu, se heruu — pois vie poltteen tään.
Mut hurja jylhyys lauluhun! Äl' ilon ääntä aluks säistä, näet itkeä nyt täytyy mun, tai sydän raskas ratkee näistä. Se routui polopäiväin jäistä, yön tuskiin ehtyi itkunpäät; nyt kokekoon se äärimmäistä, mi särkee sen — tai sulaa jäät.
6.
OIS MIELENI VILPPISÄ, JOKSI SEN TEET.
Ois mieleni vilppisä, joksi sen teet, Galilea ei mennyttä ois ja sen veet; vain uskoni heittää mun tarvinnut ois, heti syy olis pesty ja kirous pois.
Jos ei voittane hylky, — on Herrassa ties!
Jos on orjassa syy, — olet synnitön mies!
Jos ei turvaton maan tule taivahisiin,
pidä uskosi, — omaani kuolen ma niin.
Siit' uskosta annoin, mit' antaa et voi, ja sen tietävi Hän, joka onnesi soi; Hän haltuunsa sieluni, toivoni saa: ota pois, — min jo uhrasin, — henki ja maa!
7.
PÄIVÄNÄ, JOLLOIN TITUS HÄVITTI JERUSALEMIN.
Miss' ylhäällä tie yli vuoriston viisti, sua katselin, Siion, kun Rooma sun riisti! Hävis loistosi paloon, ja liekehtien mun silmäni heijasti loimua sen.