»KAIKKI ON TURHUUTTA, SANOO SAARNAAJA».
Ol' loisto, valta, viisaus mun ja nuoruus, into, lempi; sai viini veret hehkuhun, mua armaat immet hempi; ne sydämeeni säihkettään loi, silmät sulotarten; mit' tarjos maa, ja mielinkään, jäi kuningasta varten.
Mut hengessäin käyn tutkimaan, mit' entispäiviss' oisi, mi elon riemuun uudestaan mua viehättää nyt voisi: En muista päivää ainoaa, mist' ehjä ilo koitui, ja kun ma kannoin purppuraa, vain mieli katkeroitui.
Voit taioin toki masentaa ja tenhoin kentän kyitä, mut talttumaan et sitä saa, mi jäytää sydänsyitä. Sit' ei saa soitot viihtymään, ei viisaan lepopielus; se pistää, kalvaa yhtenään, ja kärsimään jää sielus.
EDGAR ALLAN POE.
KORPPI.
Murhein istuin puoliyöhön, jääden kirjain ääreen työhön, muinaisajan unhotettuin salaistietoin harkintaan. Pääni kun jo painui melkein, kuului takaa oven telkein nakutus, mi oudoin elkein tikutteli hiljaa vaan. »Joku vieras siellä», mietin, »nakuttelee sisään vaan. — Muuta ei se olekaan».
Menneet oli, tuskaa tuoden, viime hetket vanhan vuoden, hiillos vielä lekkui, luoden virvakuvat lattiaan. Istuin kiusaantunein aivoin, turhaan kirjojani kaivoin, murhein muistin, sielun vaivoin, mennyttä Lenooraa vaan, säihkyvää, mi taivahissa Lenoorana tunnetaan, mut on täällä nimi vaan.
Hiljaa heilui silkkikaihdin, kahinat ja kuiskeet aihdin, — mieli salaa tunsi kammon, jot' ei ennen konsanaan. Viihtäin sykähdystä somaa, vakuuttaa koin alinomaa: »Vieras, joll' ei suojaa omaa, pyrkii siellä sisään vaan, joku myöhästynyt vieras pyrkii siellä sisään vaan. Muuta, vai, se oisikaan?»
Päättävästi, ilman muuta lähestyin mä oven suuta: »Herra, taikka rouva», lausuin, »mieleni on pahoillaan; mutta uinahtaa ma taisin, — ehkä sisään pyytää saisin; en mä ensin kuullut laisin, — nakutettiin hiljaa vaan, tuskin nakutuksen kuulin»; — selälleen jo oven saan: yö se vain loi varjojaan.