Katsoin yöhön hämmästyksin, haavein seisomaan jäin yksin, toivon, pelon värähdyksin heityin hurjaan unelmaan. Syvä hiljaisuus ei laannut, merkkiä en yöstä saanut: »Pois», ma mietin, »varjoon taannut», — ja »Lenoora?» äänsin vaan, äänsin nimen tuon, ja kaiku soi, »Lenoora!» hiljaa vaan; muuta en mä kuullutkaan.
Huoneeseen ma hoippuin kuljin, kiihtyneenä oven suljin; taas jo siinä nakutettiin, vielä melkein lujempaan. »Varmaan», sanoin, »joku tuolla ikkunan on ulkopuolla; katsotaan, — vois viluun kuolla! — selon tästä kyllä saan! Hetkeks, sydän parka, tyynny! — selon tästä kyllä saan: Varmaan se on tuuli vaan!»
Lasin auki revin riuhtoin; — sisään, siipiänsä viuhtoin, mahtavana korppi lensi ikäkaudet harteillaan. Minuun tuskin katsoi kohti, liikkeitään se tyynnä johti, kuin ois herra, joka tohti, suoraan oven kamanaan; Pallaan kuvapatsaan päälle leijas oven kamanaan, kääntyi päin, — jäi istumaan.
Lintu siin' ei hievahdakaan; vaikka tunsin tuskan vakaan, niin tuo arvokkuus ja pöyhkeys sai mun ääneen nauramaan: »Kävit mustatakkein pukuun, mut et pääse pyhäin lukuun; vanha korppi, hornan sukuun kyllä kuulut öisen maan! — Saisko nimes ehkä tietää, julma aave öisen maan?» — Korppi huus: »Ei milloinkaan.»
Oudoltahan lintu näytti, joka noin vaan kieltään käytti, joskin lie sen puheess' ollut sisällystä vähän vaan; sillä siit' ei pääse arvoin, jotta kuolevaisen karvoin vastaanotat linnun harvoin oves päälle istumaan, Pallaan kypärälle linnun, joka väittää tolkussaan nimekseen: »Ei milloinkaan.»
Korppi istui arvokkaasti, patsaaltaan se tuon vain haasti, vain tuon lauseen, kuin ois siihen tyhjentänyt sieluaan. Hiljaisuus tuo painostusta, — liikukaan ei lintu musta, — en voi estää huokausta: »Veikot meni menojaan; pian tuokin lähtee, niinkuin toivo meni menojaan! — Lintu huus: »Ei milloinkaan.»
Vastaus, soiden puhein selkein, sai mun äimistymään melkein, mut jo mietin: »yhteen sanaan supistuu sen tiedot vaan; herra sillä ollut lie nyt, jolt' on onni kaikki vienyt, jok' on elon tuskat tiennyt, kunnes huutoon ainoaan puhkes toivo mennyt, puhkes vaivat, pettymykset maan, — huutohon: 'Ei milloinkaan'».
Kesken tuskaa tavantakaa hymyyn sai mun korppi vakaa, siirryin sohvaani ja istuin vaiti sitä tarkkaamaan. Patjain kirjosilkkiin vaipuin, haaveihin ja suruun taipuin, mietin unelmin ja kaipuin, mikä ennen olikaan tulo linnun aavemaisen, mikä mieli olikaan huudon tuon: »Ei milloinkaan.»
Istuin, tehden arveluita, sanaakaan en haastaa suita, korpin tuiottavat silmät tunki sydänsopukkaan, Seikkoja vain mietin noita, päätäni en nostaa koita, painoin patjain purppuroita, lamppu kun loi valoaan; oi, ei näitä purppuroita, kun luo lamppu valoaan, *hän* nyt paina milloinkaan!
Ilma tahmenevan näyttää, ambratuoksut huoneen täyttää, on kuin jalat enkeleiden helkkyis kivilattiaan. »Oi», ma huusin, »sieluus soivat taivaanviestit, jotka voivat sulle tuoda rauhan hoivat, — jätä lempes unhoon vaan!» Hengitä, saa sielus hoivat, — jää Lenoora unhoon vaan!» Korppi huus: »Ei milloinkaan».