Ei, — yli ruumisläjäin kulki kenties jo laaksoon vihamies: jo raiskaks sisko joutui julki, ja sortui meiltä kotiliesi Ei elä äiti! Ranskaa raastain jo vieras takoo kahleitaan! Te pikku pääskyt synnyinmaastain, miks polopäivist' ette kerrokaan?»
OI, TAIVAS, KUIN ON HERTTAINEN!
Oi, taivas, kuin on herttainen! Hän iäks sai mun hurmoksiin. Tuo kaihonilme silmien mun saattaa lemmen unelmiin; soi Luoja sielun puhtoisen suloksi muotoin hempeimpäin. Oi, taivas, kuin on herttainen! Ja minä itse — ruma näin!
Oi, taivas, kuin on herttainen!
Nään immen kevätviehkeessään.
Niin väikkyy hehku huulien,
niin liehuu kultakutrit pään!
Hän, lapsi satain sulojen,
niist' tiedotonna katsoo päin.
Oi, taivas, kuin on herttainen!
Ja minä itse — ruma näin!
Oi, taivas, kuin on herttainen! Ja immen lemmen sentään sain! Ma kauan toivoin tuskaillen etuja naisten hurmaajain, ja kunnes lausuit henkehen vain katsovas, ma jäykäks jäin. Oi, taivas, kuin on herttainen! Ja minä itse — ruma näin!
Oi, taivas, kuin on herttainen!
Voin luottaa lempeen uskotun,
Mä hältä uljaan seppelen
sain otsaan, varhain kaljuhun.
Pois huntuverhot vienoisen!
Mua vuottaa riemu täyteläin!
Oi, taivas, kuin on herttainen!
Ja minä itse — ruma näin!
YVETOT'N KUNINGAS.
Yvet'ssa oli kuningas, — vaikk' aikakirjat hukkui, — mies torkku, uneen tarmokas, mi varhain, myöhään nukkui. Yömyssyn kruunuks ukko-hussun soi siinä hellyys rouva Sussun ja pussun. Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! Ei herraa saa niin suopeaa! Lalaa!
Hän olkikatto linnassaan söi neljä atriaansa. ja puhteess' ajoi aasillaan pois ratsain halki maansa. Mies hauska, säysy, laatuisakin. — näit hällä hengen turvanakin vain rakin. Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! Ei Herraa saa niin suopeaa! Lalaa!
Ei hemmotellut ruumistaan, vain janoon koki juoda. Kun hallitsi hän onneks maan, se hyvin voitiin suoda. Kun aamein viini tulvi hoviin, hän tulliks kannun omiin oviin toi toviin. Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! Ei herraa saa niin suopeaa! Lalaa!