Luo tytärten käy perheisiin hän armollisna sisään; sadasta syystä kansa niin se katsoi häneen, isään. Kun harjoituksiin joukot johti, vain ilmaan ampua he tohti, — ei kohti. Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! Ei herraa saa niin suopeaa! Lalaa!
Ei maitaan laajentaakseen hän ois mennyt poikki pihan; jäi pyyteiks malliherran tän vain hyvinvointi lihan. Ja vasta hänen kuoltuansa syyt itkuun — kuoppaa kaivaissansa — sai kansa. Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! Ei herraa saa niin suopeaa! Lalaa!
Tän oivan, kelpo ruhtinan on kuva jäänyt säilyyn: Kilvessä kuulun kapakan nyt hymyillen se päilyy. Sen eessä juhlina kun joivat, niin rahvaan huudot ihannoivat vain soivat: Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! Ei herraa saa niin suopeaa! Lalaa!
MIKAEL VÖRÖSMARTY.
JULISTUS.
Sa maalles järkkymättä suo,
Magyari, uskos, työs!
Se kehtos on ja vaalijas
ja hautas multa myös.
Maan päällä on vain paikka tää, miss' suotiin sulle lies; tääll' elää, kuolla täytyy sun, vei onneen, turmaan ties!
Tää maa on, jota kastellut on hurme isien, ja nimin uljain pyhitti jo vuosituhat sen.
Tääll' eestä kodin taistelleet on urhot Arpadin; tääll' orjain ikeen murskatuks sai tarmo Hunyadin.
Vapaus! Täällä lippuas veristä kannettiin, ja sotiin parhaat miehet maan ne sortui ikuisiin.