»Tää kunniaristi rinnallein sa laske arkkuun myötä ja paina pyssy vierehein ja miekka vyölle vyötä.

»Niin makaan vait ja kuuntelen vaan, kuni vartia korvin vaisuin, kunis tykkien jyskettä kuulla saan ja kapsetta ratsujen raisuin.

»Yli hautani keisari ratsastaa, soi säilät, ja huomaan ahdon: Ma haudasta nousen ja puolustaa sua, keisari, keisari, tahdon!»

LORELEI.

En tiedä, kuinkahan lienee, kun murhe mun valtaa näin; sen vanha tarina tiennee, mi ei mene mielestäin.

On vilpas, päivä jo peittyy, Rein-virta tyynenä on; vain vuoren huippuhun heittyy säde ilta-auringon.

Siell' istui neito nuori tuoll' yllä, kaunis maan, ja kultasäihkeessä suori hän kultakutrejaan.

Hän suori ne kultaisin kammoin, vain laulua laulellen; sen sävel on unhottu ammoin ja on valtavan tenhoinen.

Rein-laivurin nuoren mieltä saa hurjahan kaihoon tuo; hän ei näe kallionkieltä, vain ylös hän silmänsä luo.

Kai pohjahan nielussansa veet venhon ja laivurin vei, ja sen tenholaulullansa on tehnyt Lorelei.