Kauan mä näin
purjeen, mi lensi jo läntehen päin.
Oi, miten uhmisin yötä
Fritiofin myötä!
Aallokko sie, niin älä paisu, sa hiljemmin vie! Tuikkios, tähtönen taivaan retkellä laivaan!
Keväällä kait Saapuvi hän, mut jo armas on vait, ei tule laaksossa vastaan laulaissa rastaan;
multahan maan raukka on riutunut rakkauttaan, tai sydän vertyvi heikon uhrina veikon.
Haukka, sa jäät herratta nyt, mut sa lempeni näät! Itse, kun hän meni loitos, huolehdin hoitos.
Loimehen luon näin sinut kintaalle urhoni tuon: silkki on siipi, kuin tulta kyntten on kulta!
— Siivet sä sait, Freija, ja ilmojen halki sa hait pohjat ja etelät varmaan jäljessä armaan. —
Haukka, jos suot siipesi mulle, ei kannata nuot, Yhdet on siivet, jotk' kantaa, kuolo ne antaa.
Olallein näin istu sa, silmäten aavoille päin. Oi, miten mielemme halaa, eipä hän palaa!
Hautani luo
saapuvi hän, ja sa muista nyt tuo:
Kuiskihan terveiset kuolleen
Fritiofin huoleen!