RUOTSIN AKATEMIAN
viisikymmenvuotis-muistojuhlassa.
Kuninkaanlinnan luo ma jäämään satuin, kun päivän kiihko näkyi untuneen; näin torit tyhjinä ja laidat katuin, ja kuu loi hohdon Kustaan patsaaseen. Nuo kasvot lempeät ne ilmeen näytti, kuin äsken ukkonen ois jyrissyt; näin sankarin, mut sulot mielen täytti, hän laakereikseen kukkasia käytti, ja kotka äsken, oli satakieli nyt.
On taiturilla taika vallassansa! Noin henki valmis taistoon, lauluunkin! Tuo kuva kertoo ilmi tarinansa, tuo gustaviaadi, tehty pronssihin. Niin, noin näit hänen taistelusta saavan, noin katsoi myös, kun rauhaan, taiteisiin loi sielunsa ja sulki riitain haavan, näet suuret henget muovaa ajan kaavan, ja Kustaan ajassa näät Kustaan piirteet niin.
Ma lasna näin nuo päivänpaistevaiheet, tuon ajan muistan: oi, niin rakkaat on sen uljaat toiveet ja sen laulunaiheet ja vilkkaus, mikä puhkes elohon! Näit kevään, kun jo lämpis kirren pinta, ja siinsi taivas, jäänsä järvet loi: nyt versoo lehdot tainta vihanninta, ja posket hehkuu, sykkii ihmisrinta, on kaikki intoa, ja lintuin laulut soi.
Nuo vanhat karoliinit hauta peitti, jäi kylter-urhoin kiistapäivät taa, jotk' kaikki koitti, kaikki kesken heitti, kun kuningasta ei, — ei kunniaa! Ei heikkoon Pohja suostu, herraan yksin, mi tuntee voimans', — siinä loisti hän, ja vapaat miehet seisoi järjestyksin ja valta, kuuliaisuus ystävyksin, ja riemuittiin, kun tiettiin *hänen* löytyvän.
Hän purppurassa istui, hurmaajamme, ja valtikallaan tenhos: yhtenään nyt uudet riennot kasvoi kansanamme ja uudet kukat rautaperällään. Jäi unelmat, jotk' urhotöistä soivat, ja laakson rauhass' sääntyi maineen lait; siell' laakerit ja tammet vihannoivat, ja viisaat tietoon hyvät tavat toivat, — sa voima, katkoit partas, äly, vallan sait!
Nyt Ruotsin maine urat uutten teiden maill' aatteen aukaisee: Linné se noin käy liehuessa kukkaseppeleiden, kuin kukka kaino, armas, korutoin. Melanderhjelm nyt laskut selviks suori kuun kiekkohon ja kiertoon planeetin, mut Scheele liedess' aineen voimat kuori, kun mailman muodon piirtää Bergman nuori, ja aikakirjain tuomariks käy Lagerbring.
Ja rantamilla, missä siinnoss saloin kuningaskaupunki ja Mälar on, kuink' elo hehkui alla pohjanpaloin, kuink' kaikui laulu kautta saariston! Ja kieli soinnukas, min säveleessä on Pohjan syvyys, lounaan helkkinää, laps unhoon jäänyt, esiin astui seessä, ja kuvaansa se katsoi lähteen veessä ja hämmästyi jo ihanuuttaan ylevää.
Nyt Gyllenborg se lauloi, henki vakaa, vaikk' kävi härmään joskus siivet tuon. Oi, karit kohtaa meitä tavantakaa, ja vilu hyytää voi myös runon vuon. Mut viuhui uljaan jousi, siuhuin kulki vasama varma, kiitäin määrähän, ja kaihot, joita ihmissydän sulki, ne *Ihmiselon kurjuus* itki julki: soi siinä syvä huokaus sukukunnan tän.