Sivulla uinui Creutz, ja laulain kiinsi hän ruusut oattomat kiehkuraan; yli *Atiin* ja *Camillan* taivas siinsi, ja leijui leyhkät aamukaste-maan. On laulu unta nuoruuslemmen armaan, jot' innoin kukin kerran uneksui, vaikk' ei niin taivaan-ihanasti varmaan; on laulu sykkäys kevätleivon parmaan, niin vienon viaton, — ja siksi hän unhottui.
Hei, Pohjan Dionysos! — tehkää tilaa! soi laulu liehuin hänen huuliltaan, Kuink' ilakoi hän, kuinka leikkii, pilaa hän kera nymfein viheriän haan. Oi, ei hän riemua nää haarikoiden, tai idyllein, joit' ympärilleen luo; ei, — toista etsii hurmos silmäin noiden, ja huomaa kaihonpiirteet ohimoiden: on pohjoismaista ruusunpuna-murhe tuo.
Puut eläintarhan, suojan saakoon kuva suurimman laulajan, min Pohja loi! Ei aikaa, jolloin hän ois unhottuva, ei maata, missä moinen laulu soi! Se pyhän-viettohon käy arkiolla, on taiteikas, mut pakkoa ei näy; se kesken huumeen hiltynyt voi olla, on jumalainen tanssi Parnassolla, kun faunit, nymfit, sulottaret kisaan käy.
Mut Lidner lauloi: »Haudan portit aukee, saranat kirskuu, tulee tuomio; yölampun valo himmenee ja raukee, lyö tornin kello kahtatoista jo.» Sa riuduit, — tähkäpää ei käynyt jyvään, — sävelmä rikas sulta särkyi, oi! Sun henkes tomuun vaipui liian syvään; kuink' itkit valittain, mut uskoin hyvään, jokaisen kurjan tuskaa: omas siinä soi!
Mut niinkuin maalla tyyni kesäilta, kun kasteen helmeilyä kukat juo, ja vieno rusko, hohtain taivahilta, jo rusositeet lännen pilviin luo: niityllä nuoret kaikki karkeloivat, jää ukot kylään neuvottelemaan, käy kautta laihon kultalaineet loivat, ja heinä tuoksuu, lintuin laulut soivat, ja suvirauhan autuus laskee yli maan:
niin laulussasi, Oxenstjerna, hymyy Italian taivas yli Pohjolan. Runottaressas lounaan lämpö lymyy, ja väriloistos myös on lounahan. Niin hohtaa *Päivän hetket* kirkkain valoin, niin *Leikkuussa* käy sirpit helskyen; — ja *Toivo*, unten ihme, lohtu jaloin, se runoiltiinko maassa synkkäin saloin? Sit' usein ihmehdin, mut myöskin iloitsen!
Ja Kellgren, hän mi »sulon ihanteesta tuo meille kuvan taivaan-puhtoisen»! Mit' enää muut lois ilmi kanteleesta, kun valoon tuli *Uusi luominen*? Niin kirkkain tulvin hopeoitaan valaa sun sävelvuos ja helkkyy soinnahtain! Oi, korviini, kun sydän kaihoo salaa, tuon laulun perussävel aina palaa hämärin muistoin kaukaa lapsuusajoiltain.
Mut mit' on sanasointu, kirkas kieli ja pelkät väikkeet sini-ilmojen? Myös muuhun kiintyy runoniekan mieli: jos kauneuteen, niin myöskin järkehen! Kun Kellgren iski, johtain nerollansa lain, totuuden ja älyn taistelut, kuink' ivailut ja vakaat sanat kanssa soi kautta maan, ja kaikki innoissansa ilmehti, kuink' ei ennen tuota havainnut.
Nyt Rooman runoniekat Pohjolaamme toi Adlerbeth, — mies Rooman tarmoltaan, ei yksin kieleltään, — ja riemuks maamme ne nähdä saatiin uudess' asussaan. Ja Rosenstein, niin ylhä aatoksiltaan, niin vakaa, — vanne laulukiehkuran, vaikk' itse laulaja ei ammatiltaan, — jokainen meistä muistaa elon iltaan tuon isällisen mielen, kirkkaan puhtahan!
Ja sä, mi sarjan päätit neroin noiden ja elit kauan heitä kaivaten, mi runoos kätkit oat ruusustoiden, mies aatteen, leikin, Kustaan läheinen, mi taidepiireiss' istuit ruhtinana, sa vanhus, kuulu älyn taistoistas, nerona ensi, ellet laulajana, sa, jolle jalous oli tunnussana, sokea Leopold, tietäjä Tiresias!