Tein hautalaulus, — sulle laulun uuden virittää kerran muiston tyttäret, näet polkeeton on kieli vastaisuuden, ja ansiot saa viimein seppelet. Jäit viitaks kahden laulukauden rajan, tukien toista, toista varoittain, mut taistos maltti voitti taitteess' ajan, ja vihdoin päivä usvat heitti hajan ja vaipui suurenneena hehkuun purppurain.
On vaiti vanhat lyyrat kultakielet, sai soinnut moitteen, tai jäi unhoksiin. Sen jälkeen moniin ääniin kiintyi mielet, ja Kustaan laulusuuntaa tuomittiin. Tuo muutoksia käänteet ajan kerhoin, ja monin muodoin nero esiin saa, antiikin ilmeikkäänä, juhlaverhoin, kähärät päässä, siivin kirjoperhoin, nyt *yks* sen henki on: se pyydä oivaltaa!
Yli Kustaan päiväin ihmeloisto hohti, haaveinen, vieras, turha, — vaikka vaan! — mut kevät toi ne, ja ken väittää tohti, miss' ilman noita olisimmekaan? Kaikk' kulttuuri se kautta kansain juontui, vain raakuus kotoa on peräisin; mut tieto taimi, kielen hölmä kuontui, ja lausu sääntyi, ihmiselo luontui, ja Kustaan aika siks on kansallinenkin.
Te ylhät varjot, lauluisät jalot, tuon haudoillenne tänään kiehkuran. Pian peräkkäin jo näämme taivaantalot ja käymme tähditettyyn seurahan. Sielt' alas katsoin, riemuita me saamme, kun syntyy Pohjass' suurta, ylevää, ja siellä tähtisoittoon laulakaamme vain vuorosäkein onneks synnyinmaamme, mi meidät unhotti, mut rakkaaks meille jää.
JUHANA LUDVIG RUNEBERG.
VIAPORI.
(Suomennos- ja sovittelukoe.)
Me jäimme illan hämyssä luo lieden roihuvan, iäkäs ukko Stool ja mä, taas vanhaan tapahan. Pois puhde häipyi joutaviin, niin Viapori mainittiin.
Sen nimen vain ma mainitsin, mut tuli toiset lait: »Sa luotolinnan Ehrnsvärdin näit aaltoin vyössä kait? näit Pohjan Gibraltarin tän?» Noin synkin äänin lausui hän.
»Graniitiss' silmät tarkastaa se äärtä ulappain; sen Kustaanmiekka kohoaa ja uhkaa: 'Tules vain!' Ei iskuun tyydy miekka tää, se musertaa, kun välkähtää.