»Vaikk' ei käy elonunelmas taa vuosisatojen, sa Suomess' olit onnekas, sait laulaa kevääss' sen.
VIKTOR RYDBERG.
KELLOT.
Miss' ajanmeren kuohut käy hyrskien pois, on kuulas sädetorni, kuin kristallinen ois. Alas juuriansa tunkee päin syvyyksiä tää, joit' aavistus ei arvaa, ei mikään, mikään silmä nää.
Ylös muurinsa nostaa se tähtitaivoon päin pois loitos yli taivasten tähdettömäin, yli kaikkein avaruutten se kupunsa loi, ja — aatostasi huimaa: sen huippuun ei se liitää voi.
Kaks kelloa kaaress' on uljaan kuvun tuon, — valon aamukoissa toisen loi hehku sädevuon, ja tuulahdus aatteen se heilumaan saa tän, sen kultakieli hiljaa soi tahtiin maailman sykinnän.
Se soittavi niin hiljaa ja kehoittaen, alas piiristä piiriin soi värjyin ääni sen, ja haipuu sävel puhdas, kun saavutti se maan, jo kaihoon jaloin sieluin ja iltaruskon purppuraan.
Se unelmoimaan suurta sua kehottavi, oi, ja taistoon ihanteista sen vakaa ääni soi, ja kun hehkuun laskee päivä, jo mielehes se taas tuo loitot totuusmaailmat ja aavistetut kauneusmaas.
Se soi ikävöiden, ett' aika sarastais, kun vihkiä maan kansat se veljesliittoon sais, kun tuskat saavat lohdun, ja viihtyy surut syyn, ja raskaat päät ne lepoon jo painuu rintaan lemmittyyn!
Se soi ikävöiden, ett' aika tuo jo ois, kun kansain vapauslauluun jo yhtyä se vois, yli maailman soittaa viestin tuon autuahan: Kas, taivas tuli maahan! Löys ihmiskunta Jumalan!