Taas toisen valinkaavaan se hyytänsä loi ikisynkkyys, jota kaaos yön pimennoista toi. Sen raskas kiel' ei liiku, — vait, mykkä se on vain, ja kupu sen kuin holvi on öisten terhentaivahain.
Mut parvekkeella tornin yösynkkä peikko on, hän jäykkä on kuin patsas ja liikkumaton, vait kellon nuoraa kuorii ja katsoo uhkapäin ajan aallokkomerta, mi alla hyökyy hyrskähtäin.
Se velloo väliin väikkyin, ei väliin päivää näy, mut aavain koko piiri jos yöhön kerran käy, ja tyrskyihin murtuu jo viime laulu noin, mi tietäjätä tuuti ja unelmat toi aamukoin,
jos ihmiskuntaa painaa ikisynkän hädän yö, jos vapauslaulun kultaan ja leipään se myö, jos jäähtyy sydän nuori ja tuskattomaks jää, hyvän ihanteet kun kaikki jo maailmasta häivähtää,
niin silloin tarttuu lujaan hän kellon nuoraan vaan, ja hurjasti, peikko, käy soittelemaan, ja öinen kello kauhea jo heilahtelee, ja jo särkyy koko mailma ja juurtaan myöten raukenee.
TONTTU.
Pakkasyö on, ja leiskuen pohja loimuja viskoo. Kansa kartanon hiljaisen yösydänuntaan kiskoo. Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan, kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta.
Ladosta tulee, hankeen jää harmaana uksen suuhun, vanhaan tapaansa tirkistää kohti taivasta kuuhun; katsoo metsää, min hongat on tuulensuojana kartanon, miettivi suuntaan sataan ainaista ongelmataan.
Partaa sivellen aprikoi, puistaa päätä ja hasta — tätä ymmärtää ei voi, »ei, tää pulma on vasta;» — heittää tapaansa järkevään taas jo pois nämä vaivat pään, lähtee toimiin ja työhön, lähtee puuhiinsa yöhön.
Aitat ja puodit tarkastain, lukkoja koittaa nytkyin, — lehmät ne lehdoista näkee vain unta kahleissa kytkyin; suitset ja siimat ei selkään soi ruunan, mi myöskin unelmoi: torkkuen vasten seinää, haassa se puree heinää. —