paisuu pahkasta pään kiimojen otteluun. Hukkaan hältä ne jää: huomenna purppuroi kylmää aaltoas hurme karjan kiihkeän veitikan.
Piiloos Sirius ei sinkoa hehkuaan; illoin tarjoamaas raitista vettä juo aurast' uupunut härkä, luokses kiertävä karja jää.
Maineen kerran sa saat,
lähde, kun sulle näin
tänään lauluni soi
varjosta tammipuun
luolas suulla, min paatta
soluu hauskasti haastain vuos.
7.
TORQUATUKSELLE.
Hanki jo haipui pois, ja jo ruoho se kenttiä kirjoo,
puut saa hapsia taas;
muoto se muuttui maan, taas täyttyi ehtyvät uomat,
kuohuen veet ohi käy;
nymfit viehkeäsuut sulotarta ja siskoa kahta
johtavi karkelemaan. —
Kuoloon käyt! Sitä haastaa vuosi ja tunti, mi riistää
uhkuvan aikasi pois.
Kylmiä lientää leyhkivä sää, kesä jälkiä kevään
kiitää, — kuolevi noin,
kun soi heelmiä runsas syys, ja on äkkiä eessä
talvi jo martona taas.
Joutuin vaihtuva kuu toki korvaa tappiot aina;
kuoloa meille ne tuo: —
Käynet pois, mihin Aineias sekä Tullus ja Ancus,
— tuhkaa, varjo sa oot!
Tokkopa tietää myös voit, suoko he päivihis enää
huomist', taivahiset?
Taas, mitä riemuus tuhlasit, ei sitä vie kädet ahnaat,
— pois perijältä se jää!