Herrasmiehen morsian.
Oli kerran rikas veikele, jolla oli suuri herrastalo ja hopeaa kirstunsa pohjalla sekä rahoja pantuna korolle; mutta jotain puuttui häneltä kuitenkin, sillä hän oli leskimies. Eräänä päivänä oli naapuritalon tytär hänellä työssä. Herrasmies piti oikein paljon tästä tytöstä, ja tämä kun oli köyhän lapsi, niin ei herrasmies luullut tarvitsevansa muuta kuin mainita yhden sanan naimisesta, ja silloin olisi tämä tyttö valmis tulemaan hänelle. Hän sanoi siis tytölle pitävänsä tuumaa naida uudestaan.
"Kaikkea sitä saattaa keksiäkin", sanoi tyttö, ja seisoi siinä ja nauroi, ajatellen, että sinä, vanha pahannäköinen, olisit voinut keksiä semmoista, joka paremmin sopisi sinulle kuin naiminen.
"Niin, ja tarkoituksenani olisi, että sinä tulisit vaimokseni", sanoi herrasmies.
"Ei, kiitoksia paljon — olipa se jotain se!" virkkoi tyttö.
Herrasmies ei ollut tottunut saamaan kieltävää vastausta, ja mitä vastenmielisempää tytöstä oli hänelle meneminen, sitä innokkaammin rupesi hän tahtomaan häntä.
Mutta kun ei hän tytön kanssa tullut mihinkään johtopäätökseen, lähetti hän hakemaan tytön isän ja sanoi tälle: "Jos voit laittaa niin, että saan tyttäresi, niin jätän sinulle lahjaksi ne rahat, jotka olen sinulle lainannut, sekä päälliseksi sen maatilkun, joka on niittysi kanssa yhdessä."
No, isä sanoi kyllä saavaan tyttärensä taipumaan, arvellen, että hän oli vielä lapsi eikä ymmärtänyt omaa hyväänsä. Mutta mitä tahtonsa hän puhuikin tytölle, joko hyvää tahi pahaa, ei mikään auttanut.
"Minä en tahdo herrasmiestä, vaikka hänellä olisi kultaa kuinka paljon", sanoi tyttö.
Herrasmies odotteli päivän toisensa perään, mutta vihdoin tuli hän vihaiseksi ja kärsimättömäksi ja sanoi tytön isälle, tahtovansa nyt, jos tämä pysyi siinä, mitä oli luvannut, saattaa asian päätökseen, sillä hän ei tahtonut pitempään odottaa.