Anna. Kuinka isä tahtoo.
Olli. Kyllä hän aina tahtoo, tietäähän sen. — No, ja sinä olet nyt sitten morsiameni, vai kuinka? Pianpa se kävikin. Kai sinä vaan totta puhut, ett'et pilkkaa.
Anna. Luuletko minun tällä hetkellä olevan niin leikkisellä tuulella?
Olli. Et siltä ainakaan näytä. — Mutta tokkohan minä maltankaan lähteä tästä niemelle, kun olisi paljon hauskempi jäädä tänne kaunista morsiantaan hyväilemään. Mitä sanot, Anna? Eikös se sinustakin olisi —? Tules tänne likemmäksi.
Anna. En — en ikinä.
Olli. Noo, — mitä sinä suotta ujostelet. Tule nyt vaan.
Anna. Mene niemelle, Olli.
Olli. Enpäs menekkään, ennenkuin saan sinua vähän hyväillä.
Anna. Mutta he päästävät Maunon karkuun käsistään.
Olli. Peijakas, sinä olet oikeassa. Sen he saattavat tehdä. Olin jo vallan unhottaa, (katsoo Annaan). Kun täytyy jättää juuri hauskimmalla hetkellä. Mutta kostoa ensin tuolle roistolle, onpa päiviä sittenkin vielä, (menee oikeaan).