Ilmarinen on hidas ajatuksissaan, aikomuksissaan, niin että joskus oikea hetki häneltä pääsee käyttämättä käsistä. Itseppä Annikki, hänen oma sisarensa, moittii tätä, tuodessaan hänelle sanaa Väinämöisen lähdöstä kosioretkelle:
"Takoa yhä taputat,
Ajan kaiken kalkuttelet,
Kulkeaksesi kosihin,
Päästäksesi Pohjolahan;
Talven rautoja rakennat,
Kesän kengität hevosta,
Jo nyt vievät viekkahammat,
Ottavat sinun omasi!"
Samasta ominaisuudesta peräisin on myös hänessä niin usein ilmauva haluttomuus uusiin, outoihin asioihin. Häntä arveluttaa, tokko toivottu voitto voi tulla vaivan ja vaaran arvoiseksi; häntä epäillyttää, tokko tuo hankittu työ ylimalkaan lienee mahdollinen. Koska Väinämöinen häntä kehoittaa Pohjolaan, Sammon taontaan, ei se tuuma Ilmarista ollenkaan miellytä:
"En sinä pitkänä ikänä,
Lähe Pohjolan tuville,
Miesten syöjille sijoill!"
Eipä auta sekään, vaikka Väinämöinen koreimmilla sanoilla kuvailee ja kehuu palkaksi luvatun Pohjan neidon ihanuutta. — Koska sittemmin Väinämöinen ilmoittaa aikovansa lähteä saamaan mahtisanoja Antero Vipuselta, Ilmarinen jyrkästi epää häntä, sanoen sen turhaksi, mahdottomaksi yritykseksi:
"Viikon on Vipunen kuollut;
Et sieltä sanoa saane,
Et sanoa puoltakana!"
Sama on taas laita, koska Väinämöinen nostaa puheeksi yhteisen Pohjolan-retken Sammon anastamiseksi. Ilmarisen mielestä se on ihan mahdotonta, koska Sampo muka on yhdeksän lukon takana, — todellakin kummallinen seikka sepän epäilyksen syyksi. — Sitten, kun Sampo-retkellä hauki on saatu ja Väinämöinen siitä tahtoo jotain teettää, Ilmarinen hänelle lujasti vakuuttaa:
"Ei tule tyhjästä mitänä,
Kalan ruotasia kalua,
Ei seponkana pajassa,
Luona taitavan takojan."
Huomattava asia, joka ei suinkaan voi olla pelkkää sattumusta, on sekin, että Ilmarinen varsin harvoin rupeaa tavallisiakaan kaluja sepittämään ilman toisen kehoitusta. Kaksi kertaa vaan näemme hänen ryhtyvän suurempiin yrityksiin, joihin tuuma oli lähtenyt hänen omasta päästänsä, mutta — molemmat menivätkin aivan tyhjäksi. Toinen niistä on nimittäin kultaisen morsiamen takominen, toinen jälkimmäinen kosioretki Pohjolaan, ensimmäisen vaimon kuoltua.
Ilmarisessa nähtävästi ei ole alkuunpanijata; mutta kerran liikkeelle pantuna, työn alkuun päästyänsä, osoittaa hän aina, varsinkin jos asia liikkuu hänen oman ammattinsa piirissä, mitä suurinta taitoa, mitä uupumattominta kestävyyttä, mitä huolellisinta tarkkuutta. Jos onkin alku hänelle vaikea, vastahakoinen, niin onpa keskenheittäminen vasta oikein mahdotonta. Vaikka hän vasten tahtoansa, väkisin lennätettiin Pohjolaan, ei hän, perille päästyänsä, siellä enää yhtään epäile käydäksensä Sammon taontaan, tuohon työhön, joka todellakin oli näköjänsä niin peräti mahdoton. Eipä hän edes siitäkään vielä säikähdy, kun ei Pohjolassa tapaa pajaa, ei paljetta, sanalla sanoen, ei mitään sepän asetta.