Suku suuresti surevi,
Laji kaikki kaihoavi,
Heimokunta hellehtivi,
Saavani minun sotahan,
Tykin suuren suun etehen,
Rautakirnujen kitahan;
Sortuvan sotatiloilla,
Vainoteillä vaipuvani.
Vaan elä sure sukuni,
Kaihoa lajini kaunis;
En mä silloin suohon sorru,
Enkä kaau kankahalle,
Kun minä sotahan kuolen,
Kaaun miekan kalskehesen.
Soria on sotainen tauti,
Soria sotahan kuolla,
Hemme miekan helskehesen:
Akin poika pois tulevi,
Potematta pois menevi,
Laihtumatta lankeavi.
II. 265.
13. Omat on virret oppimani.
Ei ole seppä sen parempi,
Eikä tarkempi takoja,
Jos syntyi sysi-keolla,
Kasvoi hiili-kankahalla.
En ole opissa ollut;
Käynyt mailla mahtavien,
Samonnut Lapin saloja,
Souellut Wiron vesiä;
Omat on virret oppimani,
Omat saamani sanaset,
Tiepuolista tempomani,
Risukoista riipomani,
Pajukoista poimimani,
Vesoista vetelemäni,
Kanervoista katkomani,
Päästä heinän hieromani.
Kun olin piennä paimenessa,
Lassa karjan kaitsijana.
Metisillä mättähillä,
Kultaisilla kunnahilla,
Kirjavaisilla kivillä,
Paistavilla paateroilla;
Tuuli toi sata sanoa,
Tuhat ilma tuuvitteli,
Virret aaltona ajeli,
Laulut läikkyi lainehina.
Ne minä kerälle käärin,
Sykkyrälle syyättelin,
Panin aitan parven päähän,
Kukkarohon kultaisehen,
Rasiahan rautaisehen,
Vaskisehen vakkasehen.
II. 280.
14. Muut ja minä.
Muut istui iloitsemahan,
Painuivat pajahtamahan;
Minä istun itkemähän,
Ja painun pahalle mielin.
Ilossahan muut elävät,
Leikissähän leikamoivat;
Minä hoikka huolissani,
Palo pakkopäivissäni.