9. Kylvösanat.
Akka manteren alainen,
Mannun eukko, maan emäntä,
Pane turve tunkemahan,
Maa väkevä vääntämähän;
Eip' on maa väkeä puutu,
Eikä nurmi einehiä,
Kun lie armo antajista,
Lupa einetten emistä.
Nouse maa makoamasta,
Luojan nurmi nukkumasta,
Pane korret korttumahan,
Sekä varret varttumahan.
Tuhansin neniä nosta,
Saoin haaroja hajota,
Kynnöstäni, kylvöstäni,
Varsin vaivani näöstä!
10. Tulen synty.
Se varsin valehtelevi,
Tyyni tyhjeä latovi,
Joka tulta arvelevi
Väinämöisen iskemäksi;
Tuli on tullut taivosesta,
Panu pilvissä rakettu,
Se on poika aurinkoisen,
Armas auringon sikiö,
Tehty taivosten navoilla,
Otavaisten olkapäillä.
Siell' on tulta tuikuteltu,
Varvenneltu valkeaista,
Luona päivän, kuun malossa,
Kehän kultaisen kesessä,
Suun alla sulon Jumalan,
Alla parran autuahan.
Sielt' on tullunna tulonen,
Puhki pilvien punaisten,
Yläisistä taivosista
Alaisihin maaemihin;
Taivot reikihin repesi,
Ilmat kaikki ikkunoihin,
Tulta maahan tuotaessa,
Valkeaista vaaittaissa.
SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN VAIHEET.
Suomalaisten pakanuuden aika.
Tuo oli laulaja ikuinen,
Virren porras polvuhinen,
Tuop' on vanha Väinämöinen,
Toinen seppo Ilmarinen,
Kolmas lieto Lemminkäinen —
Pakanuutensa aikana eivät esi-isämme tiettävästi tunteneet kirjoitustaitoa. Senpä tähden ei siltä ajalta olekaan mitään kirjallista teosta mainittavissa. Mitä arvokasta silloin ajateltiin tai tunnettiin, se kulki tavallisesti runoksi sepitettynä muistin avulla miehestä mieheen, polvesta polveen. Eikä se aika ollutkaan köyhä senlaatuisista tuotteista. Meidän päivinämme on näet Suomen kansan muistista kirjoitettu ja sitten painosta julkaistu ääretön joukko kansanrunoutta. Kalevalan ihanat kertomarunot, Kantelettaren vienonsuruiset laulurunot, loitsurunojen mahtava paljous, viisautta ja terävyyttä ilmaisevat sananlaskut ja arvoitukset — kaikki nämä ovat suurimmaksi osaksi syntyneet jo Suomen kansan pakanuuden aikana ja säilyneet sen muistissa aina meidän päivihimme asti. Niistä saamme myöhemmin vielä vähän tarkemmin puhua.