Suomalaisen kirjakielen suhteen vallitsi tähän aikaan erimielisyyttä. Muutamat, niiden etupäässä Renvall, tahtoivat säilyttää länsimurteen yhä edelleenkin kirjakielenä, toiset taas, niinkuin Becker, vaativat itämurretta kirjakieleksi. Lönnrot sitten seuraavalla aikakaudella vakaannutti kirjakielemme, laskien sen perustukseksi länsi-murteen, mutta samalla rikastuttaen sitä itämurteen sanavaroilla ja lausetavoilla.
Antti Juhana Sjögren (kuollut 1855) oli mainio suomensukuisten kielten tutkija. Hän teki pitkiä matkustuksia heimolaistemme luokse pohjois-Venäjälle, Liivin- ja Kuurinmaalle sekä julkaisi sitten tutkimustensa tulokset arvokkaissa teoksissa (Liivin kielioppi ja sanakirja), jotka hän kirjoitti enimmäkseen saksaksi. Tieteellisten ansioittensa vuoksi nimitettiin hän Pietarin akatemian jäseneksi.
Jaakko Juteini (talollisen poika Hattulasta, maistratin sihteeri Viipurissa, kuollut 1855) piti kirjailemista suomenkielellä elämänsä pääharrastuksena. Hän onkin kirjoittanut suuren joukon runoja ja suorasanaisia teoksia hyvin moninaisista asioista, ja suomenkieli virtasi hänen kynästään puhtaana, täyteläisenä ja raikkaana. Ylimalkaan tarkoitti hän kaikilla kirjoituksillaan kansan sivistämistä ja hyviin tapoihin totuttamista. Selviä ja kansantajuisia ovatkin hänen kirjansa aina. Hänen runonsa, jotka sisällykselleen useinkin ovat opettavaisia ja sen vuoksi syvempää runohenkeä vailla, ovat kielen ja ulkomuodon puolesta erittäin sujuvia. Hän se paljon muun ohessa on kyhännyt laulun "Arvon mekin ansaitsemme", joka on tullut kansamme mielilauluksi. Paljon vaikutti Juteini kirjoituksillaan kansan sivistymiseen sekä suomenkielen kehittymiseen varsinkin runokielenä.
Kaarle Aksel Gottlund (Suomenkielen lehtori yliopistossa, kuollut 1875) on suomalaisen kirjallisuuden omituisimpia ilmiöitä. Kasvaneena Savossa (Juvalla, jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana), osasi hän hyvästi suomenkieltä. Jo nuorena kokoili hän kansanrunouden tuotteita. Ylioppilaaksi päästyään muutti hän Upsalaan. Sieltä teki hän retkiä Ruotsin ja Norjan rajoilla asuvien Suomalaisten luokse. Liikutettuna niiden surkeasta ja sorretusta tilasta — niillä kun ei ollut jumalanpalvetustakaan omalla kielellä — puuhasi hän heille parannusta, hankkien heille suomalaisia kirjoja ja saattaen heidän tilansa Ruotsin silloin kokoontuneiden säätyjen tietoon. Samoihin aikoihin julkaisi Gottlund Upsalassa keräämiänsä suomalaisia kansanrunoja nimellä Pieniä runoja Suomen pojille ratoksi (1818 ja 1821). Se oli ensimmäinen painettu kansanrunojemme kokoelma. Huomattavin Gottlundin teoksista oli Otava, jota ilmestyi Tukholmassa kaksi osaa v. 1831 ja 1832. Se oli aivottu sivistynyttä suomenkielistä lukijakuntaa varten, sisältäen Suomen historiaa, kieltä, muinaistiedettä y.m. koskevia kirjoituksia kuin myös alkuperäisiä ja käännetyitä runoja. Palattuaan v. 1834 jälleen kotimaahansa ja v. 1839 päästyään suomenkielen lehtoriksi yliopistossa julkaisi hän vielä suuren joukon suomenkielisiä runollisia teoksia ("Runola", "Uusia suomalaisia runoja", "Sampo", käännöksiä ruotsalaisen runoilijan Bellman'in lauluista y.m.). Myöskin tieteellisiä kirjoituksia kyhäsi hän useampia sekä suomeksi että ruotsiksi. Ylimalkaan haittasi häntä tieteellisissä tutkimuksissa liian suuri runollinen mielikuvitus, kun sitävastoin hänen runonsa useinkin olivat runollista henkeä vailla. Itsepintaisesti käytti hän aina Savon murretta suomalaisissa kirjoituksissaan. Loppuiällään joutui tämä uuttera ja innokas suomalaisuuden harrastaja itsepäisen luonteensa ja muiden omituisuuksiensa vuoksi moniin ikäviin rettelöihin. Kun hänen maineensa alkoi hälvetä häntä etevämpäin miesten, niinkuin Lönnrot'in, Castrén'in y.m. rinnalla, oli se hänestä katkerata, ja se katkeruus puhkesi hänen kirjoituksissaankin ilmi.
Sakari Topelius, lääkäri Uudessa-Kaarlepyyssä, kuollut 1831, oli innokas vanhojen kansanrunojemme kokoilija. Hän painatti niitä 5 vihkoa nimellä Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja (1822-1831). Hän se ensimmäiseksi keksi, että vanhoja runoja runsaimmin löytyi Vienan läänissä Venäjän puolella.
Kaarle Helenius, Pöytyän rovasti, kuollut 1855, on kirjoittanut suomalais-ruotsalaisen sanakirjan (v. 1838) sekä, ollen v. 1817 arkkipiispa Jaakko Tengström'in (k. 1832) johdolla Suomalaisen virsikirjan parantamista varten asetetun komitean jäsenenä, myöskin suuren joukon virsiä, jotka painettiin mainitun komitean virsikirjaehdotukseen (1836), jota ehdotusta ei kuitenkaan hyväksytty.
Jaakko Fredrik Lagervall, kapteeni, kuollut 1865, on kirjoittanut suomeksi useampia kaunokirjallisia teoksia, muun muassa vanhalla runomitalla kyhätyn mukailun Shakespearen Macbeth-näytelmästä nimellä Ruunulinna. —
Abraham Poppius, kappalainen Juvalla, kuollut 1866, on kirjoittanut koko joukon sieviä runoja. — Kallio eli Samuli Kustaa Bergh (hovioikeuden auskultanti, tuli nuorena sokeaksi, kuoli v. 1853) oli etevin tämän ajan runoilijoista. Hänen harvat runonsa ovat kaikki erittäin kauniita ("Oma maa", "Milloin muistelet minua", "Soidin"). Klaus Juhana Kemell, pappi Alavieskassa, kuollut 1833, oli taitava suomentaja. Hän on kääntänyt suomeksi muutamia runoja sekä Tuomas Kempiläisen kuuluisan kirjan "Kristuksen seuraamisesta". Kieli tässä käännöksessä oli puhdasta ja raikasta kansankieltä. Se muodosti ikäänkuin käännekohdan kirkollisessa kielessä, sillä Kemell'in esimerkkiä seuraten alkoivat saarnamiehet nyt puhdistaa ruotsalaisuuksilla pahasti turmeltua kirkollista kieltä.
Lopuksi on meidän mainittava koko tämän aikakauden ehkä tärkein ilmiö, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustaminen. Kirjallisuutemme kartuttamista, kansanrunojen ja muiden vanhojen muistojen kokoamista sekä suomenkielen ja Suomen historian tutkimista varten perustivat muutamat yliopiston opettajat ja muut suomalaisuuden ystävät v. 1831 Helsingissä mainitun seuran. Se tuli ikäänkuin yhdyssiteeksi maamme mainioimpien miesten kesken; jo sen perustajain joukossa oli miehiä sellaisia, kuin Elias Lönnrot, R. v. Becker, Johan Ludvig Runeberg, mainio historioitsija, dosentti, sittemmin professori Gabriel Rein (k. 1867), historiantutkija Mattias Akiander (k. 1871), mainio lainoppinut Juhana Jaakko Nordström (k. Ruotsin valtioarkiston hoitajana v. 1874) y.m.m. Ensi aikoina oli tämän seuran päätehtävänä kansanrunouden kokoileminen ja julkaiseminen. Sittemmin sen työ-ala yhä laajeni, ja se tuli tienraivaajaksi kaikille kirjallisuutemme haaroille. Niin on se julkaissut paljon eteviä tieteellisiä teoksia, sanakirjoja, oppikirjoja, eteviä kaunokirjallisia tuotteita y.m. Palkintoja jakamalla on se edistänyt kirjallista harrastusta. V:sta 1841 alkain on Seuralla ollut oma aikakauskirja Suomi, jossa on julkaistu monta tärkeätä tutkimusta isänmaan historian ja suomenkielen alalta.
2) Vuodet 1835-1850.