Luonnollista on, että Porthan'in nimi jo hänen eläissään oli Suomen kuuluisimpia ja enimmin kunnioitettuja. Myöhempi aika on vielä selvemmin käsittänyt, että hän nerokkailla tieteellisillä tutkimuksillaan ja koko elämäntyöllään on ollut tienraivaajana niille kansallisille ja isänmaallisille aatteille, jotka sitten meidän vuosisadallamme ovat kansamme keskuudessa päässeet toteutumaan. Sen vuoksi on Suomen kansa pystyttänyt hänelle muistopatsaankin Turun kaupungissa. Se paljastettiin v. 1864.
Miehistä, jotka työskentelivät samoilla aloilla ja samojen aatteiden elähyttäminä, kuin Porthan, on mainittava varsinkin kaksi kirjailijaa, Erik Lencqvist ja Kristfrid Ganander. Edellinen, kuollut Oriveden rovastina v. 1808, on kyhännyt paljon kirjoituksia Suomen historian, kansatieteen, talousopin ja tilastotieteen alalta. Mainittavin hänen kirjallisista töistään on esitys muinaissuomalaisesta jumalaistarustosta, jonka hänen poikansa v. 1782 julkaisi kahtena latinankielisenä väitöskirjana nimellä vanhain Suomalaisten taikauskosta. — Kr. Ganander, syntynyt Haapajärveltä Pohjanmaalla 1741 ja kuollut Frantsilan kappalaisena 1790, oli Porthan'in uutterimpia apumiehiä hänen suomalaisissa tutkimuksissaan. Varsinkin työskenteli hän kansanrunoutemme tuotteiden kokoilemisessa ja tutkimisessa. V. 1789 julkaisi hän ruotsiksi teoksen nimellä Mythologia Fennica. Siinä lueteltiin ja selitettiin Suomalaisten muinaisia jumalia y.m. vanhaan tarustoon kuuluvia seikkoja, mikäli ne koottujen runojen ja tarujen nojalla olivat tiedossa. Jo sitä ennen oli hän ryhtynyt kirjoittamaan suurta suonialais-ruotsalaista sanakirjaa, joka jo sisälsi vertailuja Viron, Lapin y.m. suomalaisiin heimokieliin. Tämä tärkeä teos ei kuitenkaan tullut painetuksi; sen runsaat ainekokoelmat käytti seuraavalla aikakaudella Kustaa Renvall sanakirjansa hyväksi. Ganander, ollen runoilijakin, viljeli suomenkieltä runollisissakin teoksissa. Muun muassa kyhäsi hän kolme onnentoivotusrunoa sen johdosta, että Porthan v. 1766 alkoi julkaista teostaan "Suomen runoudesta", ja julkaisi v. 1786 Runokirjan, joka sisälsi runomitallisia mukailuja Vanhan-Testamentin runollisista kirjoista. Vielä on hän kirjoittanut muutamia kansantajuisia lääkekirjoja ("Eläinten tautikirja" ja "Maamiehen huone- ja kotiaptheki").
Muut tällä ajalla ilmaantuneet suomenkieliset teokset, harvat lukumäärältään, olivat aivotut enimmäkseen yhteistä kansaa varten, sivistynyt sääty kun yhä edelleen käytti ruotsinkieltä. Uskonnollisen kirjallisuuden joukosta mainitsemme Wehmaan kappalaisen Antti Björkqvist'in (k. 1809) kirjoittaman postillan Uskon harjoitus autuuteen, v:lta 1801, jota on ilmaantunut useampia painoksia. — Eräs kansantajuinen luonnontieteellinenkin teos ilmaantui tällä ajalla suomeksi. Se oli Sotkamon rovastin Juhana Frosteruksen (k. 1809) miellyttävä kirjanen "Hyödyllinen huvitus luomisen töistä", joka ilmaantui v. 1791. Sittemmin on siitä tullut monta uutta painosta. Frosterus oli taitava suomenkielen käyttäjä. Ja olipa hän hyvälahjainen runoilijakin, niinkuin hänen kauniit runonsa "hääruno" ja "runo Jumalan pyhästä laista" osoittavat. — Muista tämän ajan runoilijoista mainitsemme vielä talonpoikaisen runoilijan Tuomas Ragvaldinpojan (Tyrväästä kotoisin, kuollut 1804). Hän oli syntymästään asti ruumiinviallinen ja elätti itseään kyhäämällä hengellisiä tilapäärunoja, jotka hartaan sisällyksensä ja selvän esitystapansa vuoksi ovat kansaa suuresti miellyttäneet. — Vielä on muistettava, että tällä aikakaudella syntyi ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti. Jo ennen mainittu Antti Lizelius toimitti näet v. 1775-1776, yhteensä vähän toista vuotta, pientä sanomalehteä, "Suomenkielisiä Tietosanomia". Se sisälsi parhaastaan maanviljelystä ja muita taloudellisia oloja koskevia kirjoituksia.
Uusin aika, vuodesta 1809.
1) Aika ennen Kalevalan ilmestymistä, 1809-1835.
Vuonna 1809 liitettiin maamme erityisenä valtiona Venäjän keisarikunnan yhteyteen. "Kansakuntain joukkoon korotettuna" ja oman hallituksensa, omien lakiensa ja laitostensa turvissa sai kansamme nyt lähteä uusia uria astumaan. Jaksaisiko pieni Suomen kansa mahtavan naapurinsa rinnalla säilyttää oman kansallisuutensa ja asemansa, se oli tuon ajan suuri, epätoivoinen kysymys. Monet epäilivät, antautuen toivottomaan välinpitämättömyyteen. Ja syytä kyllä olikin epäillä. Suomen kansan sisällinen voima oli näet kahtia jaettu: toisella puolen oli pieni joukko kieleltään ruotsalaistuneita sivistyneitä, toisella puolen suomea puhuva kansa, erotettuna sivistyneiden yhteydestä, ilman herännyttä kansallistuntoa, ilman kirjallisuutta ja sivistystä. Löytyi kuitenkin miehiä, jotka sittenkin uskalsivat ajatella kansallemme omaa, kansallisesti itsenäistä tulevaisuutta. Mutta he ymmärsivät samalla, että sen tulevaisuuden voisi saavuttaa ainoastaan sillä ehdolla, että maamme sivistyneet jälleen kielensä ja mielensä puolesta astuisivat varsinaisen kansan yhteyteen ja että suomenkielikin tehtäisiin koulujen, kirjallisuuden ja virastojen kieleksi.
Selvästi ja voimakkaasti tuotiin jo tällä nyt puheena olevalla aikakaudella nämä vaatimukset julkisuuteen. Varsinkin Aadolf Iivari Arvidsson (historian dosentti yliopistossa, kuollut 1858) niitä nuoruuden tulisella innolla esitti toimittamassaan sanomalehdessä Åbo Morgonblad (1821). Hän tahtoi tehdä selväksi, että Suomen nyt, kun se oli eroitettu Ruotsista, täytyi perustaa tulevaisuutensa omaan itseensä. Silloiset vallanpitäjät ja sivistyneet eivät kuitenkaan vielä olleet kypsyneet Arvidsson'in mielipiteille ja aatteille. Sekä näiden että muidenkin rohkeiden huomautusten vuoksi joutui hän valtiollisen epäluulon alaiseksi. Erotettuna yliopistosta ja vainottuna omassa maassaan täytyi hänen siirtyä Ruotsiin, jossa vietti lopun ikäänsä, ollen kuninkaallisen kirjaston hoitajana ja työskennellen etupäässä Suomen historian tutkimuksissa.
Vastoinkäyminen, joka täten kohtasi suomalaisuuden aatetta, sen pyrkiessä esiin valtiollisena ja yhteiskunnallisena vaatimuksena, ei voinut sitä tukahuttaa — se aate oli niin luonnollinen ja niin olevien olojen parannusta tähtäävä. Se puhkesi ilmi hiljaisessa ja hartaassa työssä suomenkielen ja suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. Suomenkieltä tutkittiin tieteellisesti, sitä puhdistettiin siihen aikain kuluessa tarttuneista ruotsalaisuuksista ja sitä rikastutettiin eri murteiden kieliaarteilla. Suomalaisen kirjallisuuden karttumista myöskin harrastettiin ja kansanrunouden kokoamista jatkettiin. Mainitsemme nyt ne miehet, jotka etupäässä näihin töihin antauivat.
Kustaa Renvall (Suomenkielen dosentti, sittemmin Uskelan ja viimein Ulvilan kirkkoherra, kuollut 1841), ryhtyi suomenkieleen ihastuneen tanskalaisen tiedemiehen Rask'in kehoituksesta ja tieteitä suosivan venäläisen kreivin Rumjantsovin kustannuksella toimittamaan suomalaista sanakirjaa. Se valmistui painosta v. 1826. Kielemme sanat on siinä selitetty latinaksi 'a saksaksi. Tämä tärkeä teos oli hyvin tarkka ja onnistunut ja ennen Lönnrotin sanakirjan ilmaantumista paras apukeino suomenkieltä oppiville. — Paitsi muuta kirjoitti Renvall vielä ruotsiksi Suomen kieliopin länsi-Suomen murteen mukaan (1840).
Reinhold von Becker (apulaisprofessori historiassa ja suomalainen kielenkääntäjä senatissa, kuollut 1858) osasi erittäin hyvästi suomea ja tunsi, ollen kotoisin Kangasniemeltä Savossa, Itä-Suomen murteenkin omituisuudet. Hän kirjoitti ruotsiksi Suomen kieliopin, parhaan, mitä siihen asti oli kirjoitettu. Se ilmestyi v. 1824. Siinä esitettiin itämurteenkin omituisuudet. — Kielitaitoansa käytti Becker virallisten asetusten y.m. laatimiseen puhtaammalla kielellä, kuin myös sanomakirjallisuuden alalla, toimittaen v:sta 1820 alkaen parin vuoden ajan Turun viikkosanomia hyvällä suomenkielellä sekä niin miellyttävästi ja kansantajuisesti, että lehden maine levisi ulkomaillekin.