Muuten suomenkielinen kirjallisuus, edellä mainittujen kielisuhteiden vuoksi, oli tähän aikaan, niinkuin vielä kauan jälkeenpäinkin, pääasiallisesti yhteisen kansan tarpeeksi kirjoitettua ja etupäässä hengellistä sisällystä. Ansiokkain ja muistettavin hengellisen kirjallisuuden tuote tältä ajalta on Oulun rovastin Juhana Wegeliuksen (kuollut 1764) postilla Pyhä evangeliumillinen valkeus, ilmaantunut Tukholmassa v. 1747-1749. Ajaen elävän kristillisyyden asiaa tuli se pian hyvin suosituksi; se käännettiin ruotsiksikin v. 1856. — Andreas Hasselqvist, Paraisten kirkkoherra, kirjoitti hartauskirjan Hengellinen sydämen herättäjä. (1706), josta on ilmaantunut 13 painosta. — Iisakki Ervasti, kuollut Kemin kirkkoherrana 1757, julkaisi v. 1733 osaksi alkuperäisen, osaksi saksasta käännetyn rukouskirjan, jota on ilmaantunut 15 painosta. — Uusi Raamatun suomennos saatiin v. 1758. Sen toimitti taitava suomenkielen käyttäjä Antti Lizelius (kuollut Mynämäen rovastina v. 1795) professori Kaarle Abraham Clevberg'in ja Turun piispan Juhana Brovalliuksen johdolla. — Ilmaantuipa tähän aikaan suomeksi jo muutamia siveys- ja terveysopillisiakin teoksia, tarkoittaen hyvien tapojen istuttamista, juoppouden poistamista, pienten lasten parempaa hoitoa y.m.
Suomenkielinen runous tällä ajalla oli myöskin enimmäkseen hengellistä sisällystä, ja useimmat runoilijat olivatkin pappeja. Edelliseltä aikakaudelta peritty tapa kyhäillä viljalti tilapäärunoja säilyi vielä tälläkin aikakaudella. Muuten alkoi runous ulkomuotonsa puolesta olla parempaa kuin ennen, koska siinä nyt enimmäkseen viljeltiin vanhan kansanrunon runomittaa ja vältettiin sanain katkomista, — Gabriel Calamnius, kuollut Kalajoen kappalaisena v. 1774, on kirjoittanut koko joukon runoja, jotka v. 1755 julkaistiin eri vihkona nimellä "Vähäinen cocous suomalaisista runoista". — Henrik Lilius, Messukylän kirkkoherra, kuollut 1745, on paitsi latinankielisiä runoja kirjoittanut suomeksikin muutamia, jotka todistavat hänellä olleen hyvät runoilijalahjat. — Abraham Achrenius, kuollut Nousiaisten kirkkoherrana v. 1769, oli tuotteliain varsinkin hengellisten laulujen sepittäjä. Jo nuorena ylioppilaana kirjoitti hän tilapäärunoja latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi. Sen jälkeen joutui hän uskonnollisen yksipuolisuuden ja kiihkoisuuden valtaan, joka meni niin pitkälle, että hän poltti vihkon painamattomia maallisia runoelmiaan ja, ollessaan Ähtävän kappalaisena, luopui julkisesti papinvirastaan, yhtyen lahkolaisiin. Vapautettuna rangaistuksesta sai hän sittemmin kuitenkin papinvirkansa takaisin. Nyt alkoi hän yhä ahkerammin kirjoittaa hengellistä kirjallisuutta suomeksi ja ruotsiksi. Varsinkin kyhäsi hän paljo virsiä, "Sionin virsiä", jotka, vaikka ovatkin pitkäveteisiä ja sekavia, hartaan jumalisuutensa kautta ovat käyneet kansallemme rakkaiksi. — Simo Achrenius, kuollut pappina Pietarsaaressa v. 1758, on kirjoittanut, paitsi tilapäärunoja, pitkän hengellisen runoteoksen nimellä "Uudet hengelliset runot läsnä-olevaisista ja tulevaisista tiloista" (1766). Hänellä oli vilkkaampi mielikuvitus ja hienompi runoaisti, kuin useimmilla muilla runosepillä siihen aikaan. — Edellisen veli Henrik Achrenius, nimismies Kalajoella, kuollut 1798, kyhäsi sukkelan leikillisiä, jopa vallattomiakin tilapäärunoja.
b) Porthan ja hänen aikalaisensa.
"Sitä kuusta kuuleminen,
Jonka juurella asunto."
Kun suuri Pohjan sota (1700-1721) päättyi, joutui jo silloin kaakkoinen osa Suomea Venäjän alle. Vuosien 1741-1743 onneton sota taas riisti Suomesta palasen lisää Venäjälle. Suomen kansan ollessa täten valtiollisesti jaettuna kahden valtakunnan alle sekä Ruotsin yhä heikontuessa ja Venäjän mahtavuuden yhä kasvaessa, alkoi se ajatus itää, ett'ei Ruotsi enää ajanpitkään voisi pitää Suomea hallussansa. Tämä ajatus viime vuosisadan loppupuolella muun muassa saattoi muutamat Suomen miehet yrityksiin hankkia Suomelle jonkinmoista valtiollista itsenäisyyttä Venäjän suojeluksen alla. Ylipäänsä johti se Suomen ajattelevat miehet enemmän kotimaisiin harrastuksiin. Vaikka useimmat heistä eivät mitään eroamista Ruotsin yhteydestä ajatelleetkaan, alettiin kuitenkin käsittää, että Suomella oli Ruotsin rinnalla jonkinmoinen erikoisasema ja omat kotimaiset etunsa, joita Suomalaisten tulisi erityisesti pitää silmämääränänsä. Suurella innolla alkoivat tiedemiehetkin nyt tutkia kaikkea omamaista ja kansallista: Suomen historiaa ja maantiedettä, suomenkieltä, kansanrunoutta y.m. Tämä kotimaisten ja kansallisten harrastusten heräjäminen on luettava varsinkin nerokkaan ja oppineen Henrik Gabriel Porthan'in ansioksi.
Porthan syntyi 9 p. Marrask. 1739 Viitasaarella, jossa hänen isänsä oli pappina; hänen äitinsä oli D. Jusleniuksen veljentytär. Ylioppilaaksi pääsi hän jo viidentoista vuoden iällä. Maisteriksi vihittiin hän v. 1760. Vakinaisen paikan yliopistossa sai hän v. 1772, päästen silloin yliopiston kirjastonhoitajaksi. Viisi vuotta sen jälkeen tuli hän roomalaisen kirjallisuuden professoriksi, jossa virassa oli kuolemaansa asti, joka tapahtui 16 p. Maalisk. 1804.
Porthan'in monipuolisesta ja väsymättömästä toiminnasta ovat ensinnäkin hänen Suomen historiaa koskevat tutkimuksensa muistettavat. Kirjoitettuansa ensin latinankielisen Turun yliopistonkirjaston historian, joka samalla oli kuvaus yliopistonkin vaiheista, ryhtyi hän v. 1784, niinikään latinaksi, julkaisemaan laajaa historiallista teosta. Sen nimenä oli Selitykset Paavali Juusten'in Suomen piispain aikakirjaan — siinä näet oli otettu ikäänkuin selitettäväksi tekstiksi Paavali Juusten'in pieni Suomen historia. Tämä teos ilmestyi 56 vihkossa ja valmistui vasta v. 1800. Se oli hedelmä Porthan'in syvistä ja nerokkaista tutkimuksista Suomen historian alalla ja selvitti kansamme vaiheita vanhimmilta ajoilta uskonpuhdistukseen asti. Sen kautta vasta poistui se hämäryys, joka siihen asti oli vallinnut kansamme aikaisemman historian suhteen. — Näin oli siis oman kansan historian tutkimus Porthan'in kautta pantu alullensa.
Vaikka Porthan kirjoittikin teoksensa joko latinaksi tai ruotsiksi, tutki hän innolla suomenkieltäkin, rakastaen sitä varsinaisena äidinkielenään ja ymmärtäen sen kansallisen merkityksen ja tärkeyden. Hän jätti jälkeensä paljon suomen kielioppia ja sanavarastoa koskevia muistoonpanoja. Samallainen rakkaus ja harrastus asui hänessä suomalaista kansanrunouttakin kohtaan. Tähän aikaan oli muuallakin sivistyneessä maailmassa tultu käsittämään, että kansanrunous on ikäänkuin kansan hengen ja luonteen kuvastin. Porthan oli ensimmäinen Suomen mies, joka tältä kannalta käsitti kansanrunoutemme suuren merkityksen. Hän jo kokosi melkoisen joukon sittemmin Kalevalassa ja Kantelettaressa tavattavia runoja, kuin myös loitsurunoja ja sananlaskuja. Samalla kehoitti hän muitakin niitä kokoamaan. V. 1766-1778 julkaisi hän latinaksi kirjoitetun teoksen Suomen runoudesta, jossa hän selvittää kansanrunomme luontoa ja sääntöjä. Tämän teoksensa kautta saattoi hän kansanrunoutemme sivistyneen maailman huomioon.
Vielä moni muukin kotimainen asia oli Porthan'in tutkimuksen esineenä. Puhumatta useista historiallisista ja muinaistieteellisistä kirjoituksista on mainittava, että hän vielä kyhäsi Suomen maantiedettä, vieläpä sen taloudellisia olojakin koskevia kirjoituksia. Turussa perusti hän v. 1770 muutamien tiedemiesten kanssa kirjallisen yhdistyksen, Auroraseuran, joka seuraavana vuonna alkoi ruotsiksi julkaista Suomen ensimmäistä sanomalehteä. Sen päätoimittajana oli Porthan pitkät ajat.
Yliopistossa oli Porthan opiskelevan nuorison johtajana ja elähyttäjänä tieteellisiin ja isänmaallisiin harrastuksiin. Useat nuorukaiset, jotka sittemmin tulivat kuuluisiksi miehiksi, saivat Porthanilta ensimmäisen herätyksensä.