Vielä mainittakoon tältä ajalta kansaa miellyttävä opetusrunoelma Huoneenpeili sekä Veisu talonpojille kunniaksi, jonka teki Alatornion kirkkoherra Gabriel Tuderus.
Muuten ilmaantui tähän aikaan paljon tilapäistä runoutta. Oli yleensä tapana juhlatiloja, niinkuin häitä, hautajaisia, yliopistollisia väitöstilaisuuksia y.m. varten sepittää yksityisten kunniaksi runoja, usein monilla eri kielilläkin. Suomeksikin niitä ilmaantui koko joukko. Ylimalkaan runous tällä aikakaudella oli pikemmin runopukuista kaunopuheliaisuutta, kuin todellista, sydämen tunteita tai yleviä aatteita ilmaisevaa, runoutta. Ulkomuoto, korealta helähtävät sanat ja konstikkaat värssyrakennukset olivat senaikuisten mielestä runon varsinaisia tunnusmerkkejä. Näin ollen varsinkin tuollaisissa tilapäärunoissa useimmiten vallitsi sisällinen tyhjyys ja kuivuus. Jo siitä syystä kuin myös niiden ylimalkaan hetkellisen merkityksen vuoksi ei niillä ole mitään pysyväistä arvoa ollut. Se hyöty niistä tietysti kuitenkin oli, että kieltämme sitenkin viljeltiin. — Tilapäärunoilijoista ansaitsee muistamista Erik Justander (runoustaiteen professori, virallinen suomentaja, kuollut Mynämäen kirkkoherrana v. 1678), ei kuitenkaan niin suuresti runoilijana, kuin Ruotsin hallituksen antamien asetusten suomentajana. —
Tämä nyt puheena ollut aikakausi päättyi surullisilla tapahtumilla. Kahdeksastoista vuosisata alkoi näet n.s. isolla Pohjan sodalla, jota Ruotsi sai käydä Tanskaa, Puolaa ja Venäjää vastaan. Sodan alkupuoli oli Ruotsin aseille onnellinen. Sankarikuninkaansa Kaarle XII:nnen johdolla saivat Ruotsalaiset monta loistavata voittoa vihollisistaan. Mutta Pultavan tappelun jälkeen (v. 1709), jossa Ruotsin armeija kärsi suuren tappion, asiat muuttuivat. Varsinkin Suomi joutui nyt ankarien kärsimysten, n.s. Ison-vihan, alaiseksi. Kun Ruotsista ei tullut riittävää apua, joutui maamme vähitellen kokonansa Venäläisten haltuun. Vihollisen miekka ja hävitykset, nälkä ja rutto silloin olivat tehdä lopun Suomen kansasta. Väkiluku väheni puoleen määräänsä, maa jäi useissa paikoissa aivan autioksi ja viljelemättömäksi, kirkot, koulut ja virastot suljettiin, virkamiehet ja kutka vaan kykenivät pakenivat Ruotsiin. Sellaisten kauheiden olojen vallitessa tietysti kirjallisuuden kartuttaminen, niinkuin muukin sivistystyö, kokonaan keskeytyi. Yksi ainoa kirjallinen tuote silloin syntyi, surullisena muistutuksena noiden aikain kamaluudesta. Kun näet ei enää ollut kirjapainoa, ryhtyi eräs Daniel Medelplan siihen vaivaan, että koversi aapiskirjan puuhun, jonka avulla sitten tätä teosta painoi. Tämä merkillinen aapiskirja ilmaantui v. 1719 Tauralan kylässä Pälkäneellä.
Ruotsin vallan loppuaika. (1721-1809).
a) Juslenius ja hänen aikalaisensa.
"Otavanais sua tiell' opastellen
Loisteli säihkyen sammumaton
Lempi Juslenion."
Ison vihan vammat alkoivat vähitellen arpeutua, Suomi alkoi uudelleen kohota nääntyneestä tilastansa. Maan taloudellista tilaa koetettiin nyt Ruotsin hallituksenkin toimesta monilla keinoilla parantaa. Taloudellisen vaurastumisen pyrintö, joka tähän aikaan muuallakin Europassa vallitsi, voitti jalansijaa myöskin Ruotsissa ja Suomessa, ollen sillä valtakunnan yleisessä rappiotilassa suoranaisetkin ilmaantumissyynsä. Tiedekin astui tämän taloudellisen vaurastumis-innon palvelukseen, pyrkien yleisessä taloudessa, maanviljelyksessä y.m. elinkeinoissa vaikuttamaan. Varsinkin harrastettiin tähän aikaan luonnontieteitä. Jumaluus-opilliset ja filosofilliset tutkimukset, joita yliopistossamme oli siihen asti etupäässä harjoitettu, syrjäytyivät nyt melkoisesti näiden uusien harrastusten tieltä. Latinankieli, joka siihen asti oli yksinomaisesti vallinnut tieteessä, alkoi Suomessakin askel askelelta väistyä vanhalta asemaltaan. Luonnollista olisi ollut, että täällä, niinkuin muissakin maissa, kansan kieli, suomi, olisi astunut sen sijalle. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan ruotsinkieli voitti yliopistossa alaa, mikäli latina väistyi. Jo edellisellä aikakaudella oli ruotsinkieli yleensä sivistyneessä säädyssämme saanut tukevan jalansijan, ja nyt Ison-vihan jälkeen pääsi ruotsalaistuminen täyteen vauhtiin. Sitä edisti arvatenkin se yleinen voimattomuus, johon Iso-viha oli kansamme kaikissa suhteissa saattanut, mutta varsinkin se seikka, että ne kansalaisistamme, jotka Ison-vihan aikana olivat paenneet Ruotsiin ja siellä tottuneet ruotsinkielen käyttämiseen, kotimaahan palattuansakin tätä kieltä yhä edelleen käyttivät. Itse Ruotsin hallituskin mielellään suosi tätä ruotsinkielen paisuvaa valtaa maassamme, koska se erikois-asema, joka Suomen kansalla oman kielen kautta oli, siten muka heikkeni. Ilman vastusta ei ruotsinkieli meillä kuitenkaan päässyt valtaan. Tavan takaa tekivät Suomen edusmiehet valtiopäivillä Ruotsissa valituksia etenkin sen epäkohdan johdosta, että virkamiehet eivät osanneet kansan kieltä. Ja löytyipä tänä aikana miehiä, joiden sydämissä oman kansallisuuden tunne ja rakkaus suomenkieltä kohtaan hehkui lämpimänä ja virkeänä, puhjeten ilmi tieteellisissä tutkimuksissa ja kirjallisissa teoksissa. Näitä miehiä kutsuttiin fennofileiksi, s.o. suomalaisuuden ystäviksi.
Etevin fennofileistä oli Daniel Juslenius. Hän oli papin poika, syntyi Mynämäellä v. 1676. Nuorena ylioppilaana julkaisi hän jo pari latinankielistä väitöskirjaa ("Vanha ja uusi Turku" sekä "Suomalaisten puolustus"), joissa hän innokkaasti ylistelee omaa maatansa ja kansaansa sekä puolustaa niitä soimauksia vastaan. Hän pääsi ensin kotiopettajaksi piispa Gezelius nuoremman perheesen, sitten (v. 1712) kreikan ja hebrean kielten professoriksi Turun yliopistoon. Seuraavana vuonna täytyi hänen perheensä kera paeta Ruotsiin Ison-vihan kauhujen alta. Palattuaan sieltä rauhan tultua pääsi hän yliopistoon jumaluusopin professoriksi. V. 1734 tuli hän Porvoon piispaksi. Vuosina 1741-1743 raivosi taas sota Ruotsin ja Venäjän välillä; Venäläiset ottivat toisen kerran Suomen haltuunsa. Jusleniuksen täytyi jälleen paeta Ruotsiin hiippakunnastaan, jota hän oli suurella innolla hoitanut. Sinne hän sitten loppuiäkseen jäikin, päästen Skaran hiippakunnan piispaksi. Hän kuoli v. 1752. — Ruotsissa ollessaan sai Juslenius valmiiksi teoksen, joka oli mitä kaunein tulos hänen harrastuksestaan ja työstään suomenkielen hyväksi. Se oli laaja suomenkielen sanakirja, nimeltään "Suomalaisen sanaluvun coetus, Jumalan avulla, suurella työllä, pitkällä ajalla, monen neuvolla, Suomen kielen cunniaxi koottu." Tämä tärkeä kirja, jommoista jo yleiseen kaivattiin, ilmestyi painosta Tukholmassa v. 1745. Suomenkielen sanat oli siinä selitetty latinaksi ja ruotsiksi. — Vielä julkaisi Juslenius Ruotsissa käännöksen Svebiliuksen katkismuksesta (1746), joka on vielä meidänkin päivinämme käytännössä. Sen esipuheessa lähettää Juslenius Ruotsista lämpimän ja ylevän tervehdyksensä "rakkaimmille maanmiehillensä." — Ollessaan pappissäädyn jäsenenä Ruotsin valtiopäivillä koetti Juslenius sielläkin valvoa suomenkielen etuja. Hänen ynnä muiden valitusten johdosta säädyt sitten päättivätkin v. 1734 hyväksytyn Ruotsin valta kunnan lain suomennettavaksi. Suomennos ilmaantuikin vihdoin v. 1759, maisteri Samuel Forseen'in kääntämänä ja Turun hovioikeuden aktuarin Yrjö Kustaa Saloniuksen painattamana. — Yhteydessä tämän seikan kanssa mainittakoon, että tällä aikakaudella jo otettiin tavaksi suomentaa kuninkaallisia asetuksia, säätyjen päätöksiä y.m.
Toinen mies, joka tällä aikakaudella harrasti kielemme tieteellistä tutkimista, oli jo ennen runoilijana mainittu Pärttyli Vhael (k. 1723). Hän oli innokas suomenkielen ystävä ja tutki sitä syvemmin kuin kukaan ennen häntä. Hän kirjoitti latinaksi ansiokkaan Suomen kieliopin. Siinä oli kielemme oma luonne jo käsitetty paremmin kuin Petraeuksen kieliopissa, jossa sitä oli koetettu sovitella latinankielen kaavoihin. Vhaelin kielioppi ilmaantui painosta v. 1733.
Muuten vallitsi tähän aikaan oppineissa monta harhaluuloa kielemme suhteen. Luultiin sen olevan läheistä sukua kreikan ja hebrean kielten kanssa. Kaikenmoisilla näennäisillä yhtäläisyyksillä koetettiin tätä sukulaisuutta todistella. Itse Daniel Juslenius kannatti tätä luuloteltua sukulaisuutta. Muista senaikuisista suomenkielen tutkijoista, jotka niinikään teoksissaan edustivat samaa harhaluuloa, mainittakoon vielä Huittisten rovasti Niilo Idman (kuollut 1790) ja Kaarle Kustaa Weman, ensimmäinen suomenkielen dosentti Turun yliopistossa, sittemmin Ruotsin prinssien suomenkielen opettaja, kuollut Kemiön rovastina v. 1803. Weman oli tunnettu myöskin runoilijana.