Omituista oli, että Musti nähdessään lasten itkevän ja kuullessaan nimeänsä usein mainittavan tuli hyvin levottomaksi, kunnes viimmein töytäsi etukäpälillään tuvan oven auki ja meni ulos.
Mikko ei ollut siitä millänsäkkään, laati vaan panosta pyssyyn.
Aarokin pistäysi ulos ja häristeli luudan varrella Mustia, jotta se pakenisi. Ja Musti läksikin juosta lunguttamaan saunan taakse.
Ennenkuin Aaro tupaan palasi, kävi hän aitasta noutamassa pienen rahakukkaronsa, jossa oli markka viisikymmentä penniä. Ne lennätti hän isällensä, lausuen: "Tässä on kaikki rahani, jotka oravan nahoista olen saanut; jos enempi tarvitaan Mustin verorahaksi, kyllä minä lopun suoritan, kun ensi syksynä saan oravia Mustin kanssa."
Annikin juoksi noutamaan rahansa; ei ollut säästönsä suuren suuri, eikä pienen pieni; seitsemän penniä ja yksi kopeikka hänellä oli ja ne hän antoi isällensä.
Mikko luki lastensa rahat ja suunsa vetäysi hymyyn. Antaessaan rahat takaisin sanoi hän: "Koska teillä, lapseni, on niin vähän rahaa, ett'eivät ne riitä Mustin verorahaksi, eikä kopeikka siihen asiaan kelvannekkaan, niin pitäkää säästönne, minä itse maksan veron tänä vuonna."
Liisakin hyväili pientä tyttöänsä, sanoen: "Eihän isä ammu Mustia, Anniseni; hän vaan muuten pani pyssyn panokseen. Kummitätisi antamat rahat olisit menettänyt turhaan, pieni hupsukka."
Mikko pisti panoksessa olevan pyssyn orrelle.
Aaro juoksi ulos ja kutsui Mustin saunan takaa tupaan, ja vanha rauha vallitsi Mehtolan torpassa.
Kului muutama viikko. Oli lämmin kevätpäivä. Mikko ja Liisa, tultuansa tattarimaan aitaa tekemästä, söivät päivällisen ja menivät sitten levähtämään. Mustikin makasi lattialla, pää käpäläin päällä. Aaro ja Anni leikittelivät ulkona.