"Kyllä mietin, kyllä mietin, herra vallesmanni, kiitoksia paljon!" lausui Mikko Mehtonen.
Ja kotiin tullessaan mietti Mikko, miten hän Mustilta hengen riistäisi.
Sillä aikaa oli eräs kulkuräätäli käynyt Mehtolan torpassa työtä kysymässä. Hän oli jutellut torpan emännälle, Liisalle, yhtä ja toista suuresta maailmasta. Hän oli päästänyt suustansa senkin viisauden, että koirat täst'edes pidetään muka suuremmassa arvossa kuin naiset, koska koirasta on maksettava kaksi markkaa päärahaa, naisesta vaan markka.
Mokoma ruma iva suututti Liisan pahanpäiväiseksi ja hän Käski räätälin heti mennä tiehensä.
Kun räätäli oli ennättänyt lähteä, tuli Mikko Mehtonen kotiin. Hän otti orrelta vanhan piilukko-pyssynsä ja tarkasteli sen kelvollisuutta. Lapset, kuusivuotinen Aaro ja nelivuotinen Anni, pyörivät isänsä luona kysellen: "Isä, mitä aiotte ampua!"
Mikko vitkasteli, mutta vastasi viimmein: "Minä ammun Mustin."
"Mustin joutaakin ampua, se syöpi paljon, ja sitten vielä on kallis pääraha maksettava", pakisi torpan emäntä Liisa, sillä hän oli räätälin ivasta suuttunut Mustiinkin. Toista mielipidettä olivat ainoastaan lapset. Anni rupesi katkerasti itkemään ja tarttuen lattialla makaavan Mustin kaulaan rukoili hän: "Älkää, hyvä isä, ampuko Mustia! Musti kuolee, Musti on niin hyvä."
"Älkää, isä kulta, ampuko Mustia; kun se taas syksyllä haukkuu oravata, minä pudistelen puuta, orava hyppää maahan, Musti ottaa kiinni", saneli Aaro.
"Niin, te lapset ette ymmärrä asiata", virkkoi Mikko. "Nyt pitäisi vähän ajan perästä maksaa päärahaa eli veroa Mustista kaksi markkaa joka vuosi. Minulla ei ole liikoja rahoja tuhlattaviksi, lapseni. Kahdella markalla saatan ostaa Aarolle hatun ja Annille kaulaliinan."
Mutta Aaro ihastui yhtä vähän uudesta hatusta kuin Auni kaulaliinasta. Kyynelsilmin katselivat he, kuinka isänsä sulatteli lyijynappia möhkäleeksi, jota sitten takoi ja muodosteli pyssyyn sopivaksi.