Appiukon nuoruudessa kylvettiin Metsämaassa puoli tynnyriä ja kaksi kappaa, ja kaskeen neljätoista kappaa. Nyt kylvettiin viisi kappaa, väliin kahdeksan kaikkiaan. Muutamia vuosia takaperin saatiin pellosta viisi tynnyriä. Nyt kuorittiin petäjät pellon ympäriltä leiväksi. Hallan on nälkä; halla pitää paljon rukiista, ohrasta ja kaurasta. Jos se ennen viljelijää pellolle ehtii, syö se pellot puhtaiksi. Halla rakastaa ylellisyyttä, se imee mehun ja jättää kuivan kuoren. Kuori käytetään myllyssä, kuori leivotaan jauhona, mutta tämä jauho, jos toimelias emäntä on saanut leivän koossa pysymään, on leipänä karkeaa, imelää, pahaa syödä, mustaa nähdä. Luonnollista tuo on. Halla vei sydämmen. — Niinkuin jo sanoimme, on viisi vuotta peräksyttäin halla ennen sirppiä ennättänyt Metsämaan pelloille. Se on kovaa! Nyt on kevät ollut ihana ja kesä kaunis. Jo toivoivat Metsämaan asukkaat. "Jumala on viimmein hätämme huomannut, kuullut hartaat rukouksemme. Vai onko pappia kiittäminen; pappia, joka aina pyhin saarnastuolissa on rukoillut: 'Varjele, o Jumala, meitä hedelmättömistä vuosista, nälästä ja kalliista ajasta'."

Päivät ovat kauniit, yöt lämpimät. Moni talollinen, joka viimme vuonna näki otsansa hiessä tehdyn työn turhaksi ja jo toivoi tämän vuoden runsaasta saaliista voivansa maksaa velkansa, silmäilee iloiten Jumalan taivasta. Tölliläinen kiittää kaikkivaltiasta, luullen saavansa vielä kerran nähdä jyväleipää pöydällänsä. Ilo on surua seurannut. Isännät kulkevat kilvan seppien luona teettämässä itselleen ja työväelleen vankkoja sirppejä. Viikon päivät vielä, niin kauniit pellot ovat kuhilaita täynnä. Nyt ei ennätä halla, nyt on sirpin vuoro korjata jyvät. Päivä on ollut kaunis; ei ole taivaalla pilven kipinää näkynyt. Ilta ehtii. Jo pudistaa vanhus päätänsä; jo silmäilee hän surullisesti kirvestä, jolla on monta leipäpetäjää kaatanut. Ehtimiseen käy hän ulkona katsomassa, eikö pilviä taivaalla näkyisi, eikö vähäinenkään tuuli alkaisi puhaltaa. — Turhaan! Taivas on selkeä, tuuli uneksii.

"Jo on toivomme hukassa", sanoo vanhus huoaten.

Nyt lentää pitkän tulevan vuoden suru ja nälkä epäileväisten silmäin ohitse. Kaikki ovat tähän saakka toivoneet. He eivät toivo enää, sillä vanhuksen sanat eivät valehtele. Vanhus on vankka ennustaja.

Tänä yönä ei tule unta kenenkään silmiin.

Ilta joutuu, ilma kiihtyy, jähtymistään jähtyy yö. Yö kuluu. Kuten yö kuluu, siten valitus kuuluu. Jo koittaa alkavan, uuden päivän aamurusko idässä taivaan rannalla. Jo nousee aurinko, jo ovat säteet tervehtineet tähkiä; vaan oljet, jotka illalla kuormaansa kumarsivat, seisovat nyt mahtavasti suorina.

Halla on käynyt, on runsaat kymmeniset ottanut. — Sama aurinko herätti eilen työhön iloisia, tämän aamupäivän loiste näkee epäilyksen alaisia. Taitaako aurinko kummeksia tätä? Hän on siihen tottunut. Hän laskee säteensä puitten välistä järvelle. Jo ymmärtää hän. Järven rannat ovat jäätyneet. — Näkymätön vieras on käynyt.

* * * * *

Kalajärven rannalla oli tuo Metsämaan tölli. Muuta huonetta ei rannalla ollut; mutta vähän matkaa töllistä metsään päin näkyi lato, karjalato.

Viimme yönä ei nukkunut Metsämaassa kukaan muu kuin nuorin poika.