Töllissä oli vuosi takaperin useita lampaitakin. Jaakko, Metsämaan isäntä, myi ne, sai jyviä, kylvi jyvät — niitti olkia.
Yö on kulunut, päivä on puolessa. Tähän saakka ovat tölliläiset istuneet töllissä pian sanaakaan toisilleen sanomatta. Nuorin poika ei töllissä ollut, hän keikkui ruuhessa järven rannalla.
Suuri on aina tuon näkymättömän vieraan seura. Missä se vaan on kulkenut, siellä on sillä aina ollut jättää joka tölliin, joka ihmisen sydämmeen joku seurastaan — useampiin paikkoihin useampiakin.
Metsämaahan jätti se viimme yönä: surun, nälän ja epäilyksen.
Jaakko istuu lavitsalla pöydän vieressä, nojaten kasvojaan käsiinsä.
Anoppi ja Eeva, emäntä, istuvat takalla. Lapset itkevät ja valittavat.
Ruhmo on kaadettu, on vierinyt sairastavan lehmän jaloille, porsas on kaatanut apekiulun ja heittänyt sen sisällyksen lattialle. Tuota ei kukaan huomannut.
"Kova on kohta!" sanoi viimmein anoppi.
"Ei ole kourallistakaan jyviä!" valitti Eeva.
"Kova on kohta!" kertoi Jaakko.
Anoppi oli surullinen, Eevan oli nälkä, Jaakko epäilyksen kahleissa.